Pacific Storm -alus

Kun olimme asettuneet taloksi Pacific Stormille, Nicklin istuskeli punkassaan jalat ristissä viritellen Nikon D200 -kameraansa ja sen Sea & Sea -vedenalaislinssiä. Nicklin on uudenlainen valaanpyytäjä. Hänen tehtävänään ei ole sulattaa valaanrasvaa öljyksi vaan vangita valaiden syvin olemus, ja tuo kamera on hänen suosikkiharppuunansa.

Pacific Storm jätti sataman. Seilasimme jonkin matkaa etelään päin välttääksemme Keski-Amerikan itäkaarteen kohdilla puhaltavat Tehuantepec-tuulet. Sitten käännyimme lounaaseen kohti poikkeuksellisten lämpötilojen leimaamaa aluetta, joka oli määränpäämme.

Costa Rican kupoli on kylmän, ravinteikkaan veden kumpuamispaikka, jonka Keski-Amerikan länsipuolella kohtaavat tuulet ja merivirrat synnyttävät. Kupoli ei sijaitse missään tietyssä paikassa vaan kaartelee hieman, mutta sen löytää melko varmasti jostakin 500–800 kilometrin päästä rannikosta. Kumpuaminen tuo termo­kliinin eli syvän, kylmän veden ja lämpimän pintaveden välisen harppauskerroksen jopa vain kymmenen metrin päähän vedenpinnasta. Syvyyksien kylmän, vähähappisen veden mukana pintaan kulkeutuu nitraattia, fosfaattia, silikaattia ja muita ravinteita. Tämä syvyyksien manna synnyttää meren keskelle keitaan, jossa mineraalit lannoittavat pientä kasviplanktonia, jota syövät pienet eläinplanktoneliöt, jotka taas houkuttelevat puoleensa isompia eläimiä, joista osa on todella isoja.

Sinivalas, Balaenoptera musculus, on suurin maapallolla koskaan elänyt olento. Carl von Linné johti suvun tieteellisen nimen latinan sanasta balaena eli ”valas” ja kreikan sanasta pteron eli ”evä” tai ”siipi”. Lajinimi musculus taas on diminutiivimuoto latinan sanasta mus eli ”hiiri”, ja lienee linnémäistä huumoria. ”Pieni hiirivalas” voi kasvaa 200-tonniseksi ja 30-metriseksi. Aivan kuten norsu voisi ottaa hiiren kärsänsä päälle, sinivalaskin voisi ottaa norsun valtavan kielensä päälle. Jos Joona olisi ruiskutettu valaan suoneen eikä joutunut valaan nielaisemaksi, hän olisi voinut uida sinivalaan verisuonten sisällä noin kymmenen sekunnin välein lyövän sydämen vauhdittamana.

Sinivalaan suuri uintinopeus ja sen suosiman elinalueen syrjäisyys – kolmen valtameren kohtauspaikka Antarktista ympäröivillä jääkylmillä vesillä – suojelivat suurinta osaa lajin edustajista aina 1900-luvun alkuun saakka. Räjähtävien harppuunoiden ja nopeiden, höyryvauhditteisten pyyntiveneiden keksiminen romutti alueen turvallisuuden. 1900-luvun kuuden ensimmäisen vuosikymmenen aikana tapettiin 360 000 sinivalasta. Etelä-Georgian saaren ympärillä elänyt populaatio tuhottiin, ja samoin kävi Japanin rannikkovesillä eläneille valaille. Jotkin sinivalaspopulaatiot kutistuivat 99 prosentilla, ja koko laji keikkui sukupuuton partaalla.

Pacific Stormin päätutkijat Bruce Mate ja John Calambokidis näkevät tilanteessa syvää ja terävää ironiaa. Heidän tutkimansa sinivalaat, Pohjois-Amerikan länsirannikon edustalla kesänsä viettävät pari tuhatta eläintä, olivat aiemmin vain murto-osa koko sinivalaskannasta, mutta nyt ne ovat merkittävä populaatio.

Oregonin osavaltionyliopiston merinisäkäs­instituuttia johtava Mate on maailman kekseliäin ja ahkerin valaiden satelliittilähetinten kiinnittäjä. Hän kiinnitti ensimmäistä kertaa huomiota Costa Rican kumpuamisalueeseen vuonna 1995, kun hänen kesällä Kaliforniassa varustamansa sinivalas alkoi lähettää signaalia Costa Rican edustalta talvella. Calambokidis puolestaan on yksi Washingtonin osavaltion Olympiassa sijaitsevan Cascadia Researchin perustajista ja Yhdysvaltain länsirannikon ansioitunein valaantunnistaja. Hän on pitkä, hoikka ja partasuinen biologi, joka on koko sydämellään omistautunut tunnistusvalokuvien keräämiselle. Satelliittiraportit löivät Calambokidisin ällikällä, ja hän teki vuonna 1999 purjeveneellä tiedustelumatkan kumpuamisalueelle. Matkaa riivasi huono sää, ja purjevenekin oli tarkoitukseen liian pieni, mutta Calambokidis onnistui silti tunnistamaan valokuvista kymmenen valasta, jotka hän oli valokuvannut aiemmin Kalifornian edustan vesillä.

Miksi sinivalas lähtisi ruokailualueiltaan kesän lopussa ja vaeltaisi tuhansien kilometrien päähän viettämään talvensa trooppisella kumpuamisvyöhykkeellä? Mate ja Calambokidis uskoivat tietävänsä vastauksen. Satelliittitiedot osoittivat, että jotkin lähettimellä varustetuista valaista viipyivät kupolin tienoilla viisi kuukautta tai enemmänkin: ne saapuivat sinne eteläisen vaelluksen alkuvaiheessa ja lähtivät myöhään. Samanlaista käyttäytymistä oli havaittu muiden hetulavalaslajien kohdalla tiineillä naarailla ja tuoreilla emoilla. Sitä ei ollut koskaan havaittu sinivalailla, joskin hyvästä syystä: kukaan ei ole koskaan päässyt todistamaan sinivalaan syntymää. Harmaavalaat, ryhävalaat ja mustavalaat – eli poikimisalueillaan tutkitut hetulavalaslajit – näyttäisivät ruokailevan vastaavilla alueilla vähän jos ollenkaan. Eräiden todisteiden mukaan sinivalaat saattaisivat kuitenkin olla toista maata. Valtavan kokonsa ja suunnattoman energiantarpeensa vuoksi sinivalaan saattaa olla pakko etsiä talvisia ruokailualueita, joilta löytyy muutakin kuin satunnaista naposteltavaa. Costaricalainen keidas voisi täyttää vaatimukset. Sen lisäksi antoisa kumpuamisalue auttaisi imettäviä emoja muuttamaan krilliparvia maitotonkiksi, joiden sisällöllä poikaset voisivat lihoa tarvittavat satakunta kiloa päivässä.

Balaenoptera musculuksen kansainvälisestä suojelusta sovittiin 1960-luvun puolivälissä, mutta osin tuntemattomista syistä sinivalaiden lukumäärä ei ole juurikaan kasvanut. Jos eläimistä suurimman halutaan vielä palaavan, sen demografiaa ja liikkeitä on Maten ja Calambokidisin mukaan kartoitettava. Lajin tihein jäljellä oleva populaatio on haavoittuvimmillaan trooppisissa vesissä, missä se synnyttää kahdeksanmetriset, kolmetonniset poikasensa.

• Edellinen Sivu 3 / 7 Seuraava