Sairaudet leviävät

Kun vettä joutuu kantamaan tuntikaupalla pitkien matkojen päästä, oppii pitämään lukua jokaisesta kuluvasta pisarasta. Keskivertosuomalainen käyttää vettä 155 litraa vuorokaudessa. Yhdysvalloissa vastaava luku on 375 litraa. Aylito Binayo selviää yhdeksällä. On vaikea taivutella ihmisiä käyttämään vettä peseytymiseen, jos sitä joutuu kantamaan ylös vuorelle, mutta puhtaus olisi tärkeää – jo kunnon käsipesu voisi vähentää ripulitauteja noin 45 prosentilla. Binayo pesee kätensä vedellä omien sanojensa mukaan ehkä kerran päivässä. Vaatteita hän pesee kerran vuodessa. ”Vettä ei riitä tarpeeksi edes juotavaksi – kuinka voisimme pestä sillä vaatteita?” hän kysyy. Vartalonsa hän pesee vain satunnaisesti. Vuonna 2007 tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että yhdessäkään Konson kotitaloudessa ei ollut saippuaa tai tuhkaa (kelpo puhdistusainetta) käymälöiden lähettyvillä käsien pesua varten. Binayon perhe kaivoi jokin aika sitten itselleen käymäläkuopan, mutta heillä ei ole varaa saippuaan.

Iso osa heidän rahoistaan menee kylän ter­veysaseman käyntimaksuihin, jotka ovat kolmesta kuuteen euroa kerralta. He hakevat sieltä hoitoa pojille, jotka sairastuvat puutteellisen hygienian ja puhdistamattoman jokiveden juomisen vuoksi vähän väliä bakteerien tai loisten aiheuttamaan ripuliin. Terveysaseman hoitajan Israel Estiphanosin mukaan yleensä noin 70 prosenttia potilaista kärsii veden välityksellä leviävistä sairauksista.

Noin 25 kilometrin päässä Konson alueen pääkaupungin keskusterveysasemalla on päivittäin hoidettavana noin 500 potilasta, joista lähes puolet kärsii veden mukana saaduista taudeista. Tästä huolimatta edes terveyskeskukseen ei riitä puhdasta vettä. Seinillä roikkuu tautien leviämisen ehkäisystä kertovia julisteita, mutta ylihoitaja Birhane Boralen mukaan lähde, josta he saavat vettä, ehtyy joka vuosi neljäksi kuukaudeksi ja jättää heidät valtion rekoilla toimittaman jokiveden varaan. ”Silloin käytämme vettä ainoastaan potilaiden janon sammuttamiseen ja lääkkeiden nielemisen helpottamiseen”, hän sanoi. ”Meillä on täällä HIV-potilaita ja B-hepatiitti-potilaita. He vuotavat verta, ja nuo taudit tarttuvat helposti – tarvitsisimme vettä desin­fiointiin. Voimme kuitenkin pestä huoneet vain kerran kuussa.” Edes henkilökunta ei tapaa pestä käsiään siirtyessään potilaan luota toiselle, koska toimivia hanoja on koko talossa vain muutama. Hoitaja Tsega Hagos kertoi tahriintuneensa vereen irrottaessaan potilaan tippaletkua. Hän ei kuitenkaan ollut pessyt käsiään, vaikka taloon tulikin tuona päivänä vettä. ”Vaihdoin vain hansikkaan”, hän sanoi. ”Pesen käteni töiden jälkeen kun pääsen kotiin.”

Kurjuuden kierre voitaisiin katkaista, jos puhdasta vettä saataisiin toimitettua kaikkien kotinurkille. Kylät, jotka alkavat saada riittämiin puhdasta vettä, muuttuvat perusteellisesti. Tunnit, jotka aiemmin kuluivat vedenhankintaan, voidaan silloin käyttää viljelyyn, karjanhoitoon tai vaikka tuottoisan liiketoiminnan käynnistämiseen. Perheiden ei enää tarvitse juoda mikrobisoppaa, joten heiltä kuluu vähemmän aikaa vedestä aiheutuvien tautien sairastamiseen ja sairaiden läheisten hoivaamiseen. Ennen kaikkea vapaus vesiorjuudesta tarkoittaa sitä, että tytöt voivat mennä kouluun.

Veden saatavuus ei ole ongelma vain maaseudulla. Joka puolella kehittyvää maailmaa kaupunkislummien asukkaat kuluttavat ison osan ajastaan veden jonottamiseen. Veden järjestäminen syrjäisiin kyliin on kuitenkin erityisen ongelmallista. Binayon kotikylä Foro ja monet muut tropiikin kylät on rakennettu ylärinteille, missä ilma on viileämpää ja malariaa on vähemmän. Konson vuorten huipulla vedensaanti on kuitenkin hankalaa. Kuivuus ja metsien hävitys painavat pohjavettä yhä alemmas – joissakin Konson osissa pohjavesikerros tulee vastaan vasta 120 metrin syvyydessä. Joskus kaivo on viisainta tehdä joen lähelle. Vettä ei saa silloin sen lähempää, mutta sitä saa varmemmin ja se on todennäköisesti jokivettä puhtaampaa.

Monissa köyhissä maissa koko joukko kyliä, joihin saisi kunnon kaivon, on kuitenkin ilman moista. Syvien reikien poraaminen vaatii maa- ja kallioperän asiantuntemusta ja kallista raskasta kalustoa. Etiopiassa ja monessa muussakin maassa vesihuolto on paikallishallinnon vastuulla, eikä paikallisviranomaisilla useinkaan ole tarvittavaa asiantuntemusta sen paremmin kuin rahaakaan. ”Slummien asukkaat ja maalaiset, joilla ei ole saatavilla juomavettä, ovat yhtä ja samaa joukkoa, jolla ei ole yhteyksiä poliitikkoihin”, sanoo Paul Faeth, Washingtonissa toimivan kansalaisjärjestöjen yhteenliittymän Global Water Challengen puheenjohtaja. Niinpä puhtaan veden järjestäminen lankeaa pitkälti hyväntekeväisyysjärjestöjen harteille, ja hankkeet onnistuvat vaihtelevalla menestyksellä.

Konson kylät ovat täynnä menneiden vesihankkeiden haamuja. Konsossa ja muilla vastaavilla alueilla eri puolilla maailmaa suurin ongelma piilee siinä, että noin puolet aikaan saaduista vesijärjestelmistä hajoaa pian rakennusporukan poistumisen jälkeen. Joskus rakentamisessa on käytetty sellaista tekniikkaa, ettei korjaus onnistu paikallisin voimin tai varaosia saisi vain pääkaupungista. Usein ongelmat ovat kuitenkin piinallisen yksinkertaisia: kyläläiset eivät saa kasaan rahaa parin euron varaosan ostamiseen tai löydä keskuudestaan ketään, jolle he uskaltaisivat luottaa rahat ostosreissua varten. Vuonna 2007 Konsossa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että alueelle rakennetuista 35 vesijärjestelmästä toimi enää yhdeksän.

Nyt Britanniassa päämajaansa pitävä kansainvälinen WaterAid-järjestö, joka on maailman suurimpia vesi- ja sanitaatiojärjestelmiin keskittyviä hyväntekeväisyysjärjestöjä, on järjestämässä vettä Konson unohdetuimpiin kyliin. Siinä vaiheessa kun minä kävin alueella, Water-Aid oli kunnostanut viisi vesipistettä ja perustanut kyseisiin kyliin komiteat pitämään asiasta huolta jatkossa, ja korjaustyöt olivat käynnissä kolmessa muussa paikassa. Konson pääkaupungin terveysasemalla järjestö asensi kalteviin kattoihin rännejä, joita pitkin sadevesi saadaan johdettua katettuun säiliöön. Säiliön vesi puhdistetaan ja käytetään terveysasemalla.

• Edellinen Sivu 2 / 3 Seuraava