Sahara muuttuu koko ajan

Mattinglyn tutkimukset tuovat hänet Ubarin hiekkamerelle, missä onkin yllättäen monia pieniä, värikkäinä hohtavia järviä – jotkin purppuraisia, jotkin oransseja mineraaleista ja levistä johtuen. Järvet ovat kuivuneita muistomerkkejä menneistä ajoista, jolloin pohjavesi oli lähempänä pintaa kuin nykyään. Vaikka sitä onkin sangen vaikea kuvitella, täällä kimmelsi 200 000 vuotta sitten Englannin kokoinen järvi, Megafezzan. Niihin aikoihin sateet olivat runsaita, ja vanhat uomat todistavat jokien virranneen nykyisen aavikon keskellä.

Ilmastonmuutos on toiminut Saharassa kaksijakoisesti kuin virtakytkin. Kuivina aikoina järvet hupenivat ja kasvillisuus vetäytyi pieniin lokeroihin. Kun kosteammat ajat palasivat, järvet täyttyivät ja osia Saharasta muuttui savanneiksi. hmisyhteisöt ovat sykkineet täällä kuin kasvit, jotka räjähtävät kasvuun harvinaisen sateen jälkeen. Kosteina aikoina ne kukoistivat. Kuivina aikoina ne kutistuivat tai kuolivat.

Miten muinaisia vesiväyliä sitten paikallis­tetaan? Korkealta ilmasta. Tutkimushankkeen jäsenet Kevin White ja Nick Drake kartoittavat muinaisten järvien ja lähteiden mineraalijää­mien sijainteja avaruudesta otettujen tutkakuvien avulla. Sitten he ohjaavat Land Roverinsa näille paikoille, joista paleoantropologit Robert Foley ja Marta Mirazón Lahr löytävät kivityökaluja, nuolenpäitä, nuotiopaikkoja, hautoja ja muita ihmisasutuksesta kertovia vihjeitä.

Alueen varhaisimmat nykyihmiset olivat metsästäjiä ja keräilijöitä, jotka elivät savannimaastossa noin 130 000 vuotta sitten. He poistuivat sateiden ehdyttyä noin 70 000 vuotta sitten, mutta sateet kuitenkin palasivat ja niiden myötä ihmiset. Tätä Pohjois-Afrikassa ilmaston vaihteluiden mukaan tapahtunutta, edestakaista muuttoliikettä kutsutaan Saharan pumpuksi. Aavikon kallioihin on raapustettu muistoja märemmästä Saharasta, jossa eli leijonia, norsuja, sarvikuonoja ja muita vettä tarvitsevia eläimiä.

Viimeisimmän kostean kauden päättyessä kuvio muuttui. 5 000 vuotta sitten sateet loppuivat jälleen kerran, järvet katosivat ja aavikko alkoi vallata alaa. Tällä kertaa ihmiset kuitenkin jäivät seudulle. Kalliotaiteesta on päätelty, että he olivat jo siirtyneet metsästyksestä karjanhoitoon. Sen jälkeen syntyi garamalaisiksi kutsuttu kansa, joka alkoi myöhemmin rakentaa kaupunkeja ja siirtyä maanviljelyn pariin.

Garamalaiset elivät Saharassa paljolti nykyisen kaltaisessa ilmastossa. Moni tutkija oletti heidän olleen aavikkopaimentolaisia, mutta heidän pääkaupunkinsa Garaman kaivaukset lähellä nykyistä Jarmahia sekä Mattinglyn ryhmän tekemät mittaukset ovat todistaneet heidän olleen aloilleen asettuneita ihmisiä, jotka elivät keidasviljelyllä. He rakensivat monimutkaisen kastelujärjestelmän, jonka avulla pystyi kasvattamaan vehnää, ohraa, durraa, taatelipalmuja ja oliiveja. Maanalaiset kanavat, foggarat, ylsivät pohjaveteen saakka ja ohjasivat sitä pelloille ilman haihtumisen aiheuttamaa hävikkiä. Kanavia on edelleen havaittavissa lähes tuhannen kilometrin pituudelta, ja järjestelmä toimi mainiosti satojen vuosien ajan. Sitten kosteina aikoina varastoitunut ”fossiilivesi” alkoi kuitenkin ehtyä, ja sivilisaatio romahti.

Sahara vaikuttaa ensi näkemältä esteeltä, joka silpoo Afrikan kahteen osaan, mutta Libyassa vuosituhansien ajan eläneille kansoille se on ollut kulkukäytävä. Saharan eteläpuolelta pohjoiseen vietiin kultaa, norsunluuta ja orjia; etelään taas kulki oliiviöljyä, viiniä, lasia ja muita tavaroita Välimereltä. Kaupankäynti tuo mieleen lähtemättömän kuvan karavaanista, joka kulkee eteenpäin valtavien dyynien välissä.

Saharan käytävä saattoi olla jopa yksi niistä reiteistä, joita pitkin esi-isämme kulkivat mantereen itäosista asuttamaan muuta maailmaa. Tutkijat ovat pitkään olettaneet, että varhaiset ihmiset laajensivat elinaluettaan Saharan eteläpuolisesta Afrikasta Euraasiaan joko Niilin ja Siinain niemimaan kautta tai sitten Punaisenmeren yli. Nyt tutkitaan uutta vaihtoehtoa, jonka mukaan Fezzan saattoi kuulua pitkään vaellusreittiin, joka johti nykyihmisiä Välimeren rannoille ja sieltä Siinaille. Ehkä esi-isämme kulkivat Isosta hautavajoamasta meidän maailmaamme tämän hiekkameren kautta.

Mattingly sanoo pitävänsä arkeologiasta, koska ”sillä on opetettavaa nykypäivällekin”. Viisitoista vuosisataa garamalaisten valtakunnan katoamisen jälkeen Libyan hallitus rakentaa valtavien vesijohtojen järjestelmää, joka ottaisi Saharan ikivanhat vesivarat käyttöön ja saisi aavikon kukkimaan. Pumpattava vesi imeytyi maan alle tuhansia vuosia sitten paljon kosteammalla aikakaudella. Pohjaveden taso laskee jo nyt pumppauksen vuoksi. Vesihankkeen elinajaksi arvioidaan vain 50–100 vuotta, mikä on tällä alueella silmänräpäys.
Fezzanin tarinan viimeinen kappale ei siis ole lähelläkään valmista.

• Edellinen Sivu 2 / 2