Shanghai tavoittelee mennyttä loistoaan

Nuori Shanghai oli länsimainen sopimussatama, jossa vaihdettiin oopiumia teehen ja silkkiin. Jokivarren eli Bundin alueen massiiviset rakennukset eivät säteilleet kiinalaista vaan ulkomaista voimaa. Kaupunkiin virtasi väkeä eri puolilta maailmaa, ja sinne kehittyi eksoottinen brittipankkiirien, ranskalaisten seurapiiri-ihmisten, amerikkalaisten lähetyssaarnaajien, venäläisten tanssityttöjen, juutalaispakolaisten ja turbaanipäisten sikhivartijoiden yhteisö.

Shanghai kuului 1930-luvulla maailman kymmenen suurimman kaupungin joukkoon. Se kuitenkin poikkesi kaikista muista, sillä se oli kirjava metropoli, joka tunnettiin helposta rahasta ja löyhästä moraalista. Britit, ranskalaiset ja amerikkalaiset jakoivat kaupungin alueiden hallinnan ja rakennuttivat komeita taloja puiden reunustamien katujen varsille. Kaupoissa myytiin viimeisintä muotia ja luksustuotteita. Kaupungin keskustaa hallitsi laukkarata, yöelämä puolestaan tarjosi kaikkea mahdollista tanssisaleista ja herrainklubeista oopiumluoliin ja ilotaloihin. (Jossakin vaiheessa Shanghaissa väitettiin olevan enemmän prostituoituja kun missään muussa kaupungissa koko maailmassa.)

Shanghaita pyörittivät kuitenkin miljoonat siirtolaiset, joita kaupunkiin virtasi muualta Kiinasta. Monet tulijoista olivat pakolaisia tai uudistusmielisiä, jotka lähtivät maaseudulta 1800-luvun puolenvälin Taiping-kapinasta alkaneiden väkivaltaisuuksien vuoksi. Tulokkaat löysivät Shanghaista turvapaikan ja töitä kauppiaina, välittäjinä, työläisinä tai rikollisina. Kaikista koettelemuksista huolimatta siirtolaiset synnyttivät Kiinan ensimmäisen nykyaikaisen urbaanin yhteisön ja jättivät taakseen sisämaavaltakunnan, joka oli yhä vahvasti agraarinen. Arkiset tavat saattoivat pysyä konfutselaisina, mutta asut olivat länsimaisia ja järjestelmä peittelemättömän kapitalistinen. Bolsevikkeja paen­neiden venäläisten maahantuoma borssi nousi kaupungin suosikkikeitoksi.

”Meitä on aina syytetty ulkomaalaisten ihannoimisesta”, sanoo Shen Hongfei, yksi Shanghain nimekkäimmistä kulttuurikriitikoista. ”Ulkomaisten ideoiden omaksuminen ja muokkaaminen tekivät meistä kuitenkin koko Kiinan edistyneimmän paikan.”

Rautaesirippu laskeutui lopullisesti vuonna 1949. Neljän seuraavan vuosikymmenen ajan Kiinan sosialistiset johtajat rankaisivat Shanghaita siitä, että se oli ottanut nykypäivän Ba­bylonin roolin. Sen lisäksi että vauras eliitti pakotettiin lähtemään ja paikallismurteen käyttö tukahdutettiin, myös kaupungin tulovirta ohjattiin lähes kokonaan Pekingiin. Kun Kiinan talousuudistukset alkoivat 1980-luvulla, Shanghain oli odotettava lähes kymmenen vuotta ennen kuin johto Pekingissä näytti vihreää valoa kaupungin kehitykselle. ”Me mietimme, että koska mahtaa olla meidän vuoromme?” sanoo muotisuunnittelija ja yrittäjä Huang Mengqi, joka omistaa kaupan Bundin liepeillä.

Shanghain vuoro on nyt koittanut. Vuosia jatkunut koko maan tasoa kiivaampi kasvu ja vapautunut kaupunkikulttuuri, johon sisältyy luonteva kanssakäyminen muun maailman kanssa, ovat innoittaneet Shanghaita tavoitte­lemaan mennyttä loistoaan – tällä kertaa kaupungin omilla ehdoilla. Parikymmentä vuotta sitten Huangpujoen toisella puolella näkyi vain tehtaiden täplittämää alavaa viljelysmaata; nyt tuo sama alue on täynnä pilvenpiirtäjiä, joista korkeimmalle kohoaa 101-kerroksinen World Financial Center. Kaupunkiin on rakennettu kaikkiaan yli 4 000 korkeaa rakennusta. Rikšojen ja polkupyörien aiemmin hallitsemassa kaupungissa niitäkin silmiinpistävämpiä ovat silti tilastot, jotka kertovat että Shanghaissa ja sen ympäristössä kulkee
2 500 kilometriä teitä, joita ei ollut olemassa vielä vuosikymmen sitten.

Nyt kasvua kirittää vuoden 2010 maailmannäyttely, hiipuva ilmiö, jonka Shanghai haluaa elvyttää globaalin kaupan laukaisualustaksi. Pelissä on riskinsä, mutta kaupungin väitetään varanneen tapahtumaan 32 miljardia euroa eli enemmän kuin mitä Peking käytti vuoden 2008 olympialaisiin. Valtaosa rahasta on jo mennyt infrastruktuurihankkeisiin, esimerkiksi kahden uuden lentokenttäterminaalin rakentamiseen, metrolaajennukseen ja Bundin kunnostamiseen. Mahtaako tapahtumaan kuitenkaan maailmanlaajuisen talouskriisin keskellä saapua ennakoidut 70 miljoonaa vierasta? Shanghai haluaa päihittää kilpailijansa Pekingin ja Hongkongin, mutta on sillä suurellisempikin tavoite: se haluaa 2000-luvun globaaliksi pääkaupungiksi. ”Jos jokin kaupunki siihen pystyy, niin se on Shanghai”, sanoo professori Xiangming Chen Shanghain Fudan-yliopistosta.

• Edellinen Sivu 2 / 4 Seuraava