"Silkkitien aikakapseli"

Ohimenevyyttä korostavalle uskonnolle Kiinan läntisten aavikoiden liikkuvat hiekat saattoivat tuntua täydelliseltä paikalta loistokkaalle taiteelle, mutta Mogaon luolien ihme ei ole niiden väliaikaisuus vaan niiden todennäköisyyksien vastainen kestävyys. 300–1300-luvuilla louhitut luolat ja niiden upeat, paperinohuet maalaukset ovat kestäneet sotia ja ryöstelyä, luontoa ja laiminlyöntiä. Tätä vuosisatojen ajan puoliksi hiekan peitossa ollutta yksittäistä konglomeraattikallion kaistaletta pidetään nykyisin yhtenä maailman tärkeimmistä buddhalaisen taiteen keskittymistä. Sen luolat ovat kuitenkin enemmän kuin vain uskon monumentteja. Niiden seinämaalaukset, veistokset ja kirjakääröt avaavat myös poikkeuksellisen näkymän monikulttuuriseen yhteiskuntaan, joka kukoisti tuhannen vuoden ajan itää ja länttä yhdistäneen käytävän varrella.

Kiinalaiset käyttävät luolista nimeä Mogaoku eli ”verrattomat luolat”, mutta mikään nimi ei tee täyttä oikeutta niiden kauneudelle ja koolle. Kallioon koverretuista lähes 800 luolasta 492 on koristeltu ainutlaatuisilla seinämaalauksilla, jotka peittävät yli 46 000 seinäneliömetriä, noin 40 Sikstuksen kappelin verran. Luolien sisuksia on koristeltu lisäksi yli 2 000 veistoksella, joista osa on aikakautensa loistokkaimpia. Vielä hieman yli vuosisata sitten, kun aavikon takaa saapui useita aarteenmetsästäjäryhmiä, yhdessä kauan kätkettynä pysyneessä kammiossa oli kymmeniä tuhansia ikivanhoja käsikirjoituksia. Kulkivatpa ihmiset sitten pidempää pohjoista reittiä tai raskaampaa eteläistä reittiä, he kohtasivat Dunhuangissa. Sinne saapui kaukaisten maiden eksoottisilla tavaroilla lastattuja karavaaneja, joiden tärkeimmät tuomiset olivat kuitenkin ajatuksia: niin taiteellisia kuin uskonnollisiakin. Ei siis mikään ihme, että Mogaon maalarit ikuistivat Silkkitien tärkeintä antia sisällyttämällä maalauksiinsa koko joukon ulkomaisia elementtejä pigmenteistä metafysiikkaan.

”Luolat ovat Silkkitien aikakapseli”, sanoo Fan Jinshi, paikan tutkimusta, suojelua ja matkailua valvovan Dunhuang-akatemian johtaja. Fan on pirteä 71-vuotias arkeologi, joka on työskennellyt luolilla 47 vuoden ajan aina siitä lähtien kun saapui sinne vastavalmistuneena Pekingin yliopistosta vuonna 1963. Hänen mukaansa useimmat muut Silkkitien kohteet joutuivat aavikon ahmimiksi tai toisiaan seuranneiden imperiumien tuhoamiksi. Mogaon luolat kuitenkin kestivät suurelta osin koskemattomina, ja niiden seinämaalausten kaleidoskooppi kertoo yhä idän ja lännen varhaisista kohtaamisista. ”Mogaon historiallista merkitystä on mahdoton liioitella”, Fan sanoo. ”Koska se sijaitsee Silkkitien risteyskohdassa, kiinalaisten ja ulkomaalaisten elementtien sekoittuminen on havaittavissa lähes jokaisen luolan seinällä.”

Nyt itä ja länsi kohtaavat jälleen Dunhuangissa, tällä kertaa pelastaakseen luolat niiden 1600-vuotisen historian mahdollisesti suurimmalta uhalta. Mogaon seinämaalaukset ovat aina olleet herkkiä, ja niiden ohut maalikerros on käynyt korroosion vastaista sotaa kiven ja ilman välissä. Muutamana viime vuonna maalaukset ovat saaneet kimppuunsa luonnonvoimien ja turistivirran yhteishyökkäyksen. Fan on kutsunut apuun asiantuntijaryhmiä Aasiasta, Euroopasta ja Yhdysvalloista sekä konservoimaan Silkkitien mestariteoksia että ottamaan matkailijoiden vaikutuksia hallintaan. Tässä kulttuu­risessa yhteistyössä kaikuu luolien loistokas historia, ja se saattaa edistää niiden säilymistä.

Luolat saivat alkunsa valokangastuksesta. Eräänä iltana vuonna 366 vaeltava munkki nimeltä Yuezun näki tuhannen kultaisen buddhan loistavan kalliossa. Siitä inspiroituneena hän veisti kallioon pienen meditointikammion, ja muut seurasivat pian hänen esimerkkiään. Ensimmäiset luolat olivat vain ruumisarkun kokoisia, mutta pian luostariyhteisöt alkoivat veistää suurempia luolia osoittaakseen omistautumistaan julkisesti. Ne koristelivat pyhäköitään buddhakuvilla, ja juuri nämä varhaiset luolat saivatkin ihmiset keksimään lempinimen Tuhansien buddhien luolat.

Maalauskankaina Dunhuangin taiteilijoilla oli vain joen mutaa ja olkea, mutta heidän onnistui vuosisatojen kuluessa ikuistaa vaatimattomille alustoille sekä Kiinan taiteen kehityskertomus että buddhalaisuuden muuntuminen kiinalaiseksi uskonnoksi. Yksi Mogaon luovuuden huippukausista osui 600- ja 700-luvuille, jolloin Kiina osoitti sekä avoimuutta että voimaa. Silkkitie eli kasvukauttaan, buddhalaisuus kukoisti ja Dunhuang eli kiinalaisen pääkaupungin alaisuudessa. Tang-kauden luolamaalarit käyttivät itsevarmasti kiinalaista tyyliä ja peittivät kokonaisia luolia pikkutarkan yksityiskohtaisilla buddhalaiskertomuksilla, joiden värit, liikkeet ja luonnollisuus herättivät kuvitteellisen maailman henkiin. Myöhemmin Keskustan valtakunta käpertyi itseensä ja eristäytyi maailmasta Ming-dynastian aikana 1300-luvulla.

”Intian buddhalaisista poiketen kiinalaiset halusivat tarkkoja tietoja kuolemanjälkeisen elämän muodoista”, sanoo taidehistorioitsija Zhao Shengliang Dunhuang-akatemiasta. ”Kaiken tämän värin ja liikkeen tarkoituksena oli näyttää pyhiinvaeltajille Puhtaan maan kauneutta ja vakuuttaa heidät siitä, että se oli todellisuutta. Maalarit saivat aikaan sellaisen vaikutelman kuin koko universumi liikkuisi.”

• Edellinen Sivu 2 / 4 Seuraava