Sinaloan ihme

Meksikon huumekauppiaat vaikuttavat ainakin pintapuolisesti katsottuna ainoilta, joilla ei ole syytä epätoivoon maanmiehiään riivaavan kriisin aikana. Lähes kaikki Yhdysvaltoihin vietävä kokaiini kulkee Meksikon kautta, ja meksikolaiset myöskin kasvattavat ja salakuljettavat valtaosan marihuanasta ja yhä suuremman osan yhdysvaltalaisten suosimista kemiallisista stimulanteista. He käyttävät väkivaltaa erittäin tehokkaana viestintäkeinona, silpovat uhrinsa kammottavaan kuntoon ja laittavat ruumiit nähtäville, jotta kaikki tietävät huumepomojen voiman ja osaavat myös pelätä heitä.

Alkuperäiset huumekauppiaat olivat lähinnä Pohjois-Meksikon länsirannikolla sijaitsevan pienen Sinaloan osavaltion maalaisia, joita yhdistivät vankat sukulaisuussuhteet. Kalifornianlahden ja Sierra Madre Occidentalin välissä noin 500 kilometrin päässä Yhdysvaltain rajasta sijaitseva maatalousvaltainen ja köyhä osavaltio oli ihanteellinen paikka harjoittaa laitonta ulkomaankauppaa. Alkuaikoina huumekaup­piaat lähinnä kasvattivat marihuanaa vuorilla tai ostivat sitä muilta Tyynenmerenrannikon kasvattajilta ja salakuljettivat sitä Yhdysvaltoihin sievoisella voitolla. Toiminta oli usean vuosikymmenen ajan suhteellisen riskitöntä ja pienimuotoista, ja väkivaltakin rajoittui huumemaailman rajojen sisäpuolelle.

1970-luvulla Meksikon hallitus toteutti yhteistyössä Yhdysvaltain

kanssa sarjan hyök­käyksiä Sinaloan huumekauppiaita vastaan. Aivan kuin he olisivat yrittäneet päästä eroon viruksesta huuhtomalla sen koko verenkiertojärjestelmään. Joukko rivimiehiä vangittiin tai tapettiin, mutta suurin osa heidän johtajistaan pakeni Sinaloasta vahingoittumattomina ja käynnisti toiminnan uudelleen naapuriosavaltioissa ja maiden välisen rajan tärkeimmissä kaupungeissa. Jokaisen uuden hyökkäyksen jälkeen huumemiehet siirtyivät uudelle alueelle ja vahvistuivat. Panosten noustessa kohosi myös huumekauppiaiden lukumäärä ja varustelutaso, ja he ostivat uusia poliitikkoja ja poliiseja puolelleen uusilla alueilla.

Itse huumekauppaa ei käynyt pysäyttäminen, koska sitä toteutettiin täydellisellä kaavalla: myydään laitonta tavaraa valtavalla katteella rahakkaille asiakkaille, ja työvoimaksi värvätään rahattomia ja toivottomia nuorukaisia, jotka haluavat kaikin keinoin näyttää hyviltä, kovilta ja vaikutusvaltaisilta. 1980-luvulla huumemaailmassa vallitsi uusi järjestys. Huumepomot hallitsivat alamaailmaa ja lainvalvonnan avainhenkilöitä esimerkiksi Guadalajaran, Tijuanan ja Ciudad Juárezin kaupungeissa. Hatara rauhansopimus, joka kesti kaikesta huolimatta vuosia, jakoi kaupungit kunkin huumeperheen toimialueiksi.

1990-luvulla kotiseudultaan lähteneiden sinaloalaisperheiden välillä

vallinnut hauras rauha särkyi. He alkoivat kamppailla pohjoisten rajanylityspaikkojen hallinnasta keskenään ja sen jälkeen myös uuden, muualta lähteneen huumeryhmän rinnalla tai sitä vastaan. Ryhmällä oli itsetietoinen nimi Cartel del Golfo, ja se oli peräisin Meksikonlahden rannikon Tamaulipasin osavaltiosta. Tästä ryhmästä oli lähtöisin myös Los Zetas, huumeidenvastaiseen taisteluun koulutettujen huippusotilaiden muodostama rikollisryhmä. Syyskuussa 2006 tavalliset meksikolaiset saivat ensikosketuksen siihen, kuinka paljon rankemmaksi väkivalta oli muuttumassa, kun mustiin pukeutunut miesjoukko käveli erääseen Michoacánin osavaltion tienvarsidiskoon ja kippasi sen lattialle jätesäkin sisällön: viisi irti leikattua päätä.

Uusi aikakausi oli alkanut, ja eskaloituneiden huumesotien rivimiehet kääntyivät noin kammottavan tulevaisuuden näkymän edessä hakemaan suojaa itse kuolemalta. Alkuperäisen huumepyhimyksen, Jesús Malverden, myytti levisi Sinaloan rajojen ulkopuolelle ensimmäisten huumeidenvastaisten kampanjoiden aikana. Legendan mukaan Malverde oli 1800-luvun lainsuojaton, joka ryösti rikkailta ja antoi köyhille. Hänet hirtettiin syntiensä vuoksi, mutta hän pystyi tekemään ihmeitä haudan takaa. Hänen kulttinsa sai alkunsa 1970-luvulla sen jälkeen kun entinen katukauppias nimeltä Eligio González alkoi rukoilla Malverdeä. Eligion tukeva, rento ja vakavailmeinen poika kertoo minulle tarinan ihmeestä istuessamme Malverden pyhätön ulkopuolella Culiacánissa.

Eligio oli työskennellyt autonkuljettajana vuonna 1976, kun häntä puukotettiin ja ammuttiin ryöstössä ja jätettiin kuolemaan. Hän rukoili Malverdeä, jonka ainoa muistomerkki oli tuolloin kivikasa väitetyn haudan paikalla, ja lupasi pystyttää kunnollisen pyhätön Malverden kunniaksi, mikäli pyhimysrosvo säästäisi hänen henkensä. González selvisi hengissä ja piti sanansa.
González näytti oivaltaneen sen, että ihmiset käsittäisivät Malverden todellisen merkityksen vain jos heillä olisi hänestä kuva jota palvoa, mutta valitettavasti Malverdestä ei ollut ainuttakaan valokuvaa – eikä kyllä mitään varsinaisia todisteita siitäkään, että hän olisi ylipäänsä elänyt. 1980-luvulla González sitten pyysi paikallista käsityöläistä tekemään kipsisen rintakuvan: ”Tee hänestä vähän niin kuin Pedro Infante ja vähän niin kuin Carlos Mariscal.” Infante on kuuluisa sinaloalainen elokuvatähti ja Mariscal puolestaan paikallinen poliitikko.

Malverden pyhättö on tuhkatiilinen temppelikyhäelmä suoraan Sinaloan osavaltion virastotaloa vastapäätä, ja sen vihreät seinät on peitetty niin sisältä kuin ulkoakin uskovaisten jättämillä todistuksilla. Kipsipysti on suljettu lasivitriiniin, jota ympäröi kymmenet kukkakimput – suurin osa muovikukkia. Monissa niihin liittyvissä valokuvissa ja kaiverretuissa kylteissä esiintyy marihuanakasvin tai rynnäkkökiväärin kuvia. Kukaan ei vakavissaan kiistä Malverden olevan huumepyhimys. Sinaloassa on tapana, että jos tärkeä huumepomo haluaa rukoilla rauhassa, koko katu suljetaan rukoilurauhan takaamiseksi. Culiacánilaisen vankilan vartija kuitenkin huomauttaa, että Malverde on niin suosittu kaikenlaisten sinaloalaisten elämässä, että hän on jo enemmän kuin vain uskonnollinen identiteettisymboli.

• Edellinen Sivu 4 / 5 Seuraava