Taidehistoriallisia aarteita

Välillä Dunhuangin yli pyyhki maallisempi mullistus, mutta vaikka kaupunki joutuikin kilpailevien dynastioiden, paikallisten aristokraattien ja ulkovaltioiden valloittamaksi (Tiibet hallitsi paikkaa vuosina 781–847), luova toiminta Mogaossa ei keskeytynyt. Mihin sitkeys perustui? Kenties kyseessä oli suurempi asia kuin pelkkä kauneuden kunnioittaminen tai buddhalaisuus. Sen sijaan että uudet hallitsijat olisivat pyyhkineet kaikki edeltäjiensä merkit jäljettömiin, he rahoittivat uusia, aina entisiä satumaisempia luolia ja koristivat ne omilla hartailla kuvastoillaan. Useimpien seinämaalausten juuressa näkyy riveittäin varakkaita hyväntekijöitä, joiden koko kasvoi vuosi­satojen mittaan jopa maalausten uskonnollisia hahmoja suuremmaksi. Näyttävin kaikista saattoi olla keisarinna Wu Zetian, jonka halu tulla kuvatuksi jumalaisena ja päästä jumalten suo­sioon sai hänet johtamaan alueen suurimman patsaan, 35 metriä korkean istuvan buddhan, luomista vuonna 695.

900-luvulla Silkkitien hohto oli alkanut himmentyä. Luolia kuitenkin kaivettiin ja koristeltiin yhä, esimerkiksi yksi seksuaalisin, tantrisin seinämaalauksin sisustettu TŠingis-kaanin perustaman mongolivaltakunnan aikana vuonna 1267. Kun uusia merikauppareittejä avattiin ja suurempia laivoja rakennettiin, maitse kulkeneet karavaanit kävivät vanhanaikaisiksi. Lisäksi Kiina menetti otteensa monista Silkkitien osista ja islam oli aloittanut pitkän etenemisensä yli Keski-Aasian vuorten. 1000-luvun alussa moni niin kutsutuista läntisistä alueista (nykyisen Kiinan Xinjiangin läntisimmistä osista) oli kääntynyt islaminuskoon, ja buddhalaismunkit veivät kymmeniä tuhansia käsikirjoituksia ja maalauksia pieneen piilokammioon erään Mogaon suuremman luolan yhteyteen.

Sitä ei tiedetä, piilottivatko munkit dokumentit mahdollisen islamilaisen valloituksen pelossa, mutta se on varmaa, että kyseinen kammio – joka tunnetaan nykyisin nimellä Luola 17 tai Kirjastoluola – sinetöitiin, rapattiin umpeen ja peitettiin seinämaalauksilla. Kätköpaikka pysyi haudattuna 900 vuotta.

Muinaisen hiekan liikkeen uurtama vinosuuntainen arpi on edelleen näkyvissä Luola 17:n ulkopuolisissa seinämaalauksissa. Kun taolainen pappi Wang nimeltä Yuanlu 1900-luvun vaihteessa nimesi itsensä pyhien paikkojen vartijaksi, moni hylätty luola oli hiekan peitossa. Kun työmiehet raivasivat yhden dyynin kesäkuussa 1900, Wang löysi salaisen oven, joka johti tuhansia kääröjä sisältäneeseen pieneen luolaan. Hän antoi osan kääröistä paikallisviranomaisille ja toivoi saavansa lahjoitusvaroja, mutta rahan sijaan hänelle annettiin käsky sinetöidä luolan sisältö.

Luolien sisällön paljastumiseen ja Kiinan patrioottisten hälytyskellojen soittamiseen tarvittiin uusi kohtaaminen länsimaiden kanssa. Unkarilaissyntyinen tutkija Aurel Stein, joka työskenteli sekä brittihallinnon palveluksessa Intiassa että British Museumissa, saapui Dunhuangiin alkuvuodesta 1907 ylittäen Taklimakanin aavikon Xuanzangin 600-luvulla kirjoittamien kuvausten pohjalta. Wang ei päästänyt Steinia katsomaan Kirjastoluolan antia ennen kuin kuuli tämänkin olevan suuri Xuanzangin ihailija. Kävi ilmi, että käsikirjoituksista suuri osa oli Xuanzangin käännöksiä buddhalaisista sutrista, joita hän oli tuonut Intiasta.

Imarreltuaan Wangia päiväkausia ja tyhjennettyään luolaa kääröistä yökausia Stein lähti Dunhuangista mukanaan 24 arkullista käsikirjoituksia ja viisi arkullista maalauksia ja pyhäinjäännöksiä. Saalis oli yksi arkeologian historian suurimmista, ja hän sai sen haltuunsa vaivaisella 130 punnan lahjoituksella. Ponnisteluistaan Stein palkittiin Englannissa ritarin arvolla ja Kiinassa ikuisella halveksunnalla.

Steinin aarre paljasti monikulttuurisen maailman, joka oli kaikkia kuvitelmiakin eläväisempi. Teksteissä käytetään kymmenkuntaa kieltä, esimerkiksi sanskritia, turkkia, tiibetiä, juutalaispersiaa ja kiinaa. Käytetty paperi, jolle moni sutra oli kopioitu, tarjosi hämmentäviä näkymiä Silkkitien varren arkeen: orjakauppasopimus, raportti lapsikaappauksesta, jopa etiketin mukainen anteeksipyyntö humalassa törttöilystä. Yksi arvokkaimmista esineistä oli Timanttisutra, viisi metriä pitkä käärö, joka oli painettu puulevytekniikalla vuonna 868 eli lähes kuusi vuosisataa ennen Gutenbergin Raamattua.

Stein sai pian seuraajia – ranskalaisia, venäläisiä, japanilaisia ja kiinalaisia. Vuonna 1924 saapui yhdysvaltalainen taidehistorioitsija ja seikkailija Langdon Warner, joka olisi sopinut kuvitteellisen Indiana Jonesin esikuvaksi. Hän lumoutui luolien kauneudesta ja kirjoitti myöhemmin, että ”siellä saattoi vain haukkoa henkeään”. Hän kuitenkin osallistui luolien tuhoamiseen hakkaamalla irti kymmenkunta seinämaalauksen osaa ja viemällä ainutlaatuisen, Tang-kautisen polvistuvaa bodhisattvaa esittävän veistoksen Luola 328:sta. Taideteokset ovat edelleen Harvardin taidemuseon hellässä huomassa, mutta luolien paljaiksi raastetut seinät ja veistoksen entinen, tyhjä olinpaikka riipivät sydäntä. Osa kiinalaisviranomaisista on vaatinut Mogaosta viedyn esineistön palauttamista. Jopa Dunhuang-akatemian julkaisemassa, luolista muuten kiihkottomasti kertovassa kirjassa on luku nimeltä ”Halveksuttavat aarteenmetsästäjät”. Ulkomaisten museoiden väki sanoo mu­seoidensa pelastaneen aarteet, jotka olisivat voineet kadota iäksi ja tuhoutua 1900-luvun Kiinan sodissa ja vallankumouksissa.

Mielipiteitä on monia mutta yksi fakta on kiistämätön: Mogaon esineistön hajautuminen kolmen mantereen museoihin on synnyttänyt uuden tutkimusalan, dunhuangologian, ja nykyisin tutkijat eri puolilla maailmaa pyrkivät säilyttämään Silkkitien aarteita.

• Edellinen Sivu 3 / 4 Seuraava