Unohdettu kauppareitti

Kiinalaisen teen ja tiibetiläisten hevosten vaihtokauppa kukoisti pitkään kauppareitillä, jonka varrelta paljastuu upeita maisemia – ja yllättävää, uutta liiketoimintaa.

torstai 3. kesäkuuta 2010 teksti Mark Jenkins

Raivaan itselleni tietä Länsi-Sichuanin vuoriston bambuviidakossa ja yritän löytää legendaarista kauppareittiä. Vielä 60 vuotta sitten, kun Aasian liikenne oli yhä pitkälti kuormajuhtien ja jalkojen varassa, Teehevostie oli Kiinan ja Tiibetin välisen kaupan valtaväylä. Etsintäni saattaa kuitenkin jäädä tuloksettomaksi. Tapasin muutama päivä sitten miehen, joka aikoinaan kantoi tuolla reitillä raskaita teetaakkoja; hän arveli, että aika, sää ja kasvillisuus ovat saattaneet pyyhkäistä koko tien olemattomiin.?

Sitten, yhdellä ainoalla kirveen heilautuksella, bambutiheikkö kuitenkin lakoaa ja edessäni aukeaa reilun metrin levyinen mukulakiviväylä, joka kaartaa ylös metsän läpi. Kivinen pinta on vihreän sammaleen liukastama ja lähes kokonaan kasvillisuuden peitossa. Osassa kiviä näkyy veden täyttämiä koloja, joita sadat tuhannet tätä tietä vuosituhannen aikana kulkeneet kantajat ovat niihin lyöneet metallikärkisillä kävelykepeillään.

Mukulakivipolkua jatkuu vain 15 metrin verran. Sitten vastaan tulevat särkyneet portaat, joiden takaa monsuunisateet ovat vuosien saatossa huuhtoneet koko tien kadoksiin. Jatkan eteenpäin ja astun kapealle osuudelle, jonka reunat ovat niin jyrkät ja liukkaat, että joudun tarraamaan puiden oksiin etten putoaisi alhaalla virtaavaan kiviseen jokeen. Toivon jossakin vaiheessa osuvani korkealla sijaitsevaan, Yaanin ja Kangdingin väliseen Maan Shanin solaan.

Leiriydyn yöksi kauas joen yläpuolelle, mutta alueen puut ovat niin märkiä, etten saa tulta syttymään. Sade ropisee teltan kattoon. Aamulla ponnistelen vielä puoli kilometriä eteenpäin, mutta sitten eteeni nousee läpitunkematon viidakko. Minun on pakko keskeyttää matka ja tunnustaa, että ainakin tässä kohdassa alkuperäinen Teehevostie on kokonaan mennyttä.

Itse asiassa suurin osa alkuperäisestä Teehevostiestä on hävinnyt. Holtittomasti nykyaikaistuva Kiina on päällystänyt historiaansa niin nopeasti kuin suinkin on ehtinyt. Olen tullut katsomaan, mitä muinoin kuuluisasta mutta nyt lähes unohdetusta reitistä on vielä jäljellä.

Kultakaudellaan kauppareitti kulki lähes 2 250 kilometriä Kiinan halki Sichuanin maakunnan teenviljelyalueelta Yaanista Lhasaan, Tiibetin liki 3 650 metrin korkeudessa komeilevaan pääkaupunkiin. Tuo Aasian korkeimmalla kulkeviin ja karuimpiin lukeutunut reitti lähti nousemaan Kiinan vehmaista laaksoista ylös tuulen pieksämälle ja lumen uurtamalle Tiibetin ylängölle, uhmasi hyisiä Jangtse-, Mekong- ja Salweenjokia, pureutui arvoituksellisiin Nyainqentanglhavuoriin ja kipusi neljän hengenvaarallisen 5 000 metrin solan läpi, kunnes lopulta laskeutui pyhään tiibetiläiskaupunkiin.

Reitin läntinen osa hautautui usein lumimyrskyjen alle, itäinen osuus taas kärsi kaatosateista ja maantierosvot vaanivat kaikkialla. Vaaroista huolimatta väylää käytettiin ahkerasti satojen vuosien ajan jopa niinä aikoina, kun reitin yhden pään kulttuurissa halveksittiin toista. Väylää käytettiin kaupantekoon, eikä siihen liittynyt pohjoisempana kulkevaan legendaariseen Silkkitiehen yhdistettyjä ihanteita ajatusten ja moraalikäsitysten vaihdosta tai kulttuurin ja luovuuden kukoistuksesta. Kiinasta löytyi teetä, jota tiibetiläiset janosivat. Tiibetistä taas löytyi hevosia, joita kiinalaiset kipeästi tarvitsivat.

Kauppareitti elää 92-vuotiaan Luo Yong Fun kaltaisten miesten muistoissa. Tapasin hänet Changhebassa, jonne Yaanista länteen lähteneet teenkantajat pääsivät yleensä kymmenessä päivässä. Kun tulin Sichuaniin, minulle sanottiin, ettei teenkantajia olisi enää elossa. Kun kävelin pitkin kiinalaisten Chamagudaoksi kutsuman muinaisen kauppareitin rippeitä, tapasin kuitenkin Luon lisäksi viisi muutakin entistä kantajaa, jotka kertoivat auliisti kokemuksistaan.

Luo Yong Fu oli pukeutunut mustaan baskeriin ja siniseen Mao-takkiin, jonka taskusta törrötti piippu. Hän kantoi teetä Tiibetiin Teehevostietä pitkin vuosina 1935–1949. Luon teelasti painoi aina vähintään 60 kilogrammaa; mies itse painoi niihin aikoihin korkeintaan 50 kilogrammaa. ”Vaikeudet olivat suuria ja koettelemukset kovia. Se oli kamalaa työtä”, Luo sanoi. Luo oli kulkenut monta kertaa läpi Maan Shanista, solasta, jonne yritin päästä. Talvisin lunta oli metrin verran ja kallioista roikkui parimetrisiä jääpuikkoja. Hän sanoi, että solasta oli kuljettu viimeksi vuonna 1966 ja arveli, etten onnistuisi pääsemään sen läpi.

Sain kuitenkin jonkinlaisen kuvan siitä, millaista kauppareitillä oli taivaltaa. Xinkaitian oli ensimmäinen pysähdyspaikka teenkantajien 20 vuorokauden etapilla Yaanista Kangdingiin. Tapasin siellä 87-vuotiaan Gan Shao Yunin ja 78-vuotiaan Li Wen Liangin, jotka halusivat näyttää, millaista elämä kantajana oikein oli.

Selät mielikuvitusteelastien painamina, kädet T:n muotoisia sauvoja puristaen vanhukset esittivät, miten he kulkivat peräkanaa märillä mukulakivillä. Seitsemän askeleen jälkeen Gan pysähtyi ja takoi maata kepillään kolmasti, kuten tapana oli. Molemmat miehet kiepauttivat sauvansa selkäpuolelle niin, että lastin saattoi laskea sen varaan lepohetken ajaksi. Vanhukset pyyhkäisivät mielikuvitushien otsalta ja raakkuivat teenkantajien laulun:

Seitsemän askelta ylös, sitten lepo. Kahdeksan askelta alas, sitten lepo. Yksitoista askelta tasaisella, sitten lepo. Olet tyhmä, jos et lepää.

Teenkantajat, niin miehet kuin naisetkin, kantoivat 70–90 kilogramman lasteja; kaikkein vahvimmat miehet saattoivat kantaa jopa 135 kilogramman taakkaa. Mitä enemmän jaksoi kantaa, sitä enemmän palkkaa oli luvassa, sillä jokaisesta kannetusta teekilosta sai maksuksi kilon riisiä. Rääsyihin ja olkisandaaleihin pukeutuneet kantajat käyttivät rujoja rautaisia jääkenkiä päästäkseen lumisten solien yli. ”Osa tietenkin kuoli matkan varrelle”, Gan sanoi vakavana. ”Jos jäi lumimyrskyyn, kuoli. Jos putosi polulta, kuoli.”

Teen kantaminen loppui pian sen jälkeen, kun Mao nousi valtaan vuonna 1949 ja maantie rakennettiin. Rikkailta köyhille maata jakanut Mao vapautti teenkantajat työorjuudesta. ”Se oli elämäni onnellisin päivä”, Luo sanoi. Hän alkoi viljellä saamallaan palstalla riisiä ja ”se surullinen ajanjakso jäi taakse”.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...