Uskonnollinen symboli

Cerro Blanco, yksi maailman korkeimmista hiekkadyyneistä, nousee karuna ja kalpeana eteläisten nascalaaksojen fyysisen ja hengellisen maiseman valtiaaksi. Andien kansat ovat vuosisatojen ajan palvoneet jumaluuksia, jotka ovat ruumiillistuneet Cerro Blancon kaltaisissa vuorissa. National Geographicin nimikkotutkijan Johan Reinhardin mukaan vuoret on perinteisesti yhdistetty – ainakin mytologisesti jollei geologisestikin – vedensaantiin. Cerro Blancon huipulle johtavan polun varrella lojuvat nascojen ruukunsirpaleet viittaisivat siihen, että yhteys johtaa syvälle menneisyyteen.

Reinhard ilmoitti vuonna 1986 löytäneensä yli 4 200 metriin kohoavan Illakatan huipulta seremoniallisen kivikehän jäänteitä. Illakata on yksi korkeimmista nascojen vesijärjestelmään liittyvistä vuorista. Yhdessä muiden nascojen asuttaman valuma-alueen huipuilta löydettyjen rituaali­toiminnan jälkien kanssa Illakatan löytö sai Reinhardin esittämään, että yksi Nascan linjojen tärkeimmistä merkityksistä liittyi Cerro Blancon ja muidenkin vuorijumalien palvontaan, koska vuoret liittyivät veteen.

Tuore tutkimustyö on vahvistanut tuota oletusta. Pohjoisemmilla ylängöillä, missä villit vikunjat vaeltelevat Palpajoen latvavesien tienoilla, lähden Reindelin ja hänen ryhmänsä kanssa kapuamaan pyhälle vuorelle, jota paikalliset kutsuvat Apu Llamocaksi. (Apu merkitsee alkuperäisasukkaiden kielellä jumaluutta.) Reindel esitteli minulle tumman, tuliperäisen vallin huipulla palvontakehää ja keraamisen ruukun kappaleita, jotka ryhmä oli vuonna 2008 löytänyt. Lähellä sijaitsi puoliympyrän muotoinen rakennelma, joka oli lähes identtinen Reinhardin Illakatalta löytämän kanssa.

Varsinainen ilmestys, joka yhdisti nascojen harjoittamat pyhät rituaalit veden palvontaan, tuli Nasca-Palpa-hankkeen tutkijoille kuitenkin vuonna 2000 puolisuunnikkaalla, joka hallitsee Yunaman kylän lähistöllä aukeavaa ankeaa tasankoa. Arkeologit olivat usein havainneet puolisuunnikkaiden päissä kookkaita, ihmisten rakentamia kivikumpuja, joita he epäilivät seremonia-alttareiksi.

Kun Reindel kaivautui yhteen kumpuun, hän löysi ruukunpaloja, ravunkuoria, vihannesten tähteitä ja muita selvästi rituaa­liuhreihin viittaavia jäänteitä. Lopulta hän osui suuren Spondylus-kotilon kuoreen, jolla on omalaatuinen kerman- ja korallinsävyinen väritys ja piikikäs pinta. Kotiloita esiintyy Pohjois-Perun rannikkovesillä ainoastaan El Niñon aikaan, joten sillä on yhteys sateiden tuloon ja satojen onnistumiseen.

”Spondylus-kotilo on yksi niistä harvoista Andien arkeologiaan liittyvistä asioista, jota on tutkittu perusteellisesti”, Reindel sanoo. ”Se on erittäin tärkeä veden ja hedelmällisyyden uskonnollinen symboli. Sitä tuotiin pitkien matkojen päästä, aivan kuten suitsuketta Vanhassa maailmassa, ja käytettiin eri asiayhteyksissä, esimerkiksi hautaesineenä ja näillä korokkeilla. Se yhdistettiin tiettyihin toimintoihin veden rukoilemisessa, ja on päivänselvää, että tällä alueella vesi oli avainkysymys.”

Kaikki uhraukset ja rukoukset kaikuivat loppujen lopuksi kuuroille korville. Kun arkeo­logi Christina Conlee kaivoi vuonna 2004 nascakautista hautaa kuivuneen Ajajoen lähellä La Tizassa nasca-alueen eteläosassa, hän teki synkän löydön. Maasta ei paljastunutkaan ensin luurangon kalloa vaan kaulan luut. ”Näimme kaulan päässä olleet niskanikamat”, Conlee kertoi. ”Henkilö istui kädet puuskassa ja jalat ristissä, eikä hänellä ollut päätä.”

Törröttävien kaulaluiden leikkausjäljistä päätellen pää oli luultavasti katkaistu terävällä obsidiaaniveitsellä. Asiaa korostamaan luurangon kyynärpään viereen oli asetettu keraaminen astia, jota kutsutaan pääruukuksi; se esittää yleensä mestattua ”voitonmerkkipäätä”, josta kasvaa aavemainen, silmillä varustettu puunrunko. Nascakeramiikan asiantuntija, emeritusprofessori Donald Proulx, sanoo ruukun viittaavan tällä tietoa vuosiin 325–450.

Luurangon asento, pääruukku ja muutkin yksityiskohdat viittaavat siihen, että hautaus suoritettiin suunnitelmallisesti ja vainajaa kunnioittaen. ”Ei sellaista tehdä viholliselle”, sanoi Texasin osavaltionyliopistossa tutkimustyötä tekevä Conlee. Nuoren miehen luiden isotooppianalyysit tekevät selväksi sen, että hän oli elänyt hautaus­paikan välittömässä läheisyydessä ja oli siten paikallinen eikä mikään sotavangiksi otettu muukalainen. Conlee arvelee luurangon edustavan rituaaliuhria: ”Vaikka olemme löytäneet voitonmerkkipäitä koko nascakauden pituudelta, ne lienevät yleistyneet kauden keski- ja loppupuolella ja myös suuren ympäristöllisen stressin, kuten kuivuuden, aikaan. Jos tämä oli uhraus, se tehtiin jumalten lepyttämiseksi kenties kuivuuden tai kadon vuoksi.”

Siitä ei ole juuri epäilystäkään, etteikö vesi tai pikemminkin sen puute olisi ollut äärimmäisen tärkeässä osassa nascakulttuurin päättymisessä suunnilleen vuosina 500–600. Geofyysikot ovat todenneet aavikon itäreunan edenneen Palpan alueen laaksoissa noin 20 kilometrillä vuosina 200 eaa.–600 jaa. ja kohonneen noin 2000 metriin. Myös Palpan tienoon jokikeitaiden väestökeskukset siirtyivät ylemmäs kuin pakoon kuivuvia olosuhteita. ”500-luvun lopulla kuivuus saavutti huippunsa ja nascayhteiskunta romahti”, päättelevät Eitel ja Mächtle tuoreessa tutkimuksessaan. Vuoteen 650 mennessä sotaisampi warivaltakunta, joka laajensi aluettaan keskiylängöltä käsin, oli korvannut nascat eteläisellä aavikkoseudulla.

”Cahuachin varhaisen nascakulttuurin romahtaminen ei johtunut ainoastaan ilmasto-oloista, ja sama pätee kulttuurin loppuun yleisemminkin”, Johny Isla sanoi. ”Kriisitilanne kärjistyi, koska vettä oli joissakin laaksoissa enemmän kuin toisissa ja laaksojen johtajat saattoivat olla huonoissa väleissä.”

Nascojen perintö elää silti tietenkin edelleen linjoissa, ja vaikka useimmat ihmiset tulevatkin ihastelemaan niitä ilmasta, näkemäni ja kuulemani asiat vakuuttivat minut siitä, että geoglyfejä ei voi todella ymmärtää, jollei niitä koe maanpinnan tasolla. Isla oli kuvaillut yhdessä keskustelussamme sitä, miltä noilla pyhillä poluilla käveleminen tuntui. ”Sen voi aistia”, hän sanoi. Halusin tietää tunteesta enemmän, joten kysyin voisimmeko kävellä useampia linjoja Cresta de Sacramentolla, pienellä harjanteella Palpan kaupungin pohjoispuolella.

Tapasimme elokuisena talviaamuna auringonnousun aikoihin. Sumu virtasi laaksossa allamme, ja aurinko oli edelleen vankina An­dien esivuoriston takana idässä. Kun aloimme kävellä aavikkotasangon pohjan suurta puolisuunnikasta pitkin, Isla kehotti minua askeltamaan varovasti ja hoiti maata talonmiehen lailla. Hän talloi keikahtaneita kiviä takaisin paikoilleen kuin golfari irrottamiaan ruohomättäitä. Kun olimme tipsutelleet eteenpäin tällä tyylillä useamman minuutin, seisoimme muinaisessa spiraalissa, joka on toinen yleinen Nascan geoglyfeissä esiintyvä muoto.

Kun kävelimme syvemmälle spiraaliin, jalkani vetivät minua väistämättä kasvokkain eri kompassisuunnissa sijaitsevien paikkojen kanssa: etelässä Palpalaakso, lännessä rannikkovuoret, pohjoisessa paikallinen ”pyhä vuori” (Cerro Pinchango) ja idässä Andien esivuoristo, jonka jumalainen voima ruokki nascojen elinalueen läpi virranneita jokia ja kasteli kuivaan ympäristöön kehkeytyneen sivilisaation siemeniä. Jos olisin astunut tähän pyörteeseen muinaisina aikoina, olisin joutunut kasvokkain myös muiden samaa polkua tallaavien palvojien kanssa. Tajusin, että nascojen rukouskävely olisi vahvistanut sekä hengellisiä että sosiaalisia suhteita.

”Katso!” Isla huudahti äkisti. Aurinko oli kohonnut esivuoriston ylle, ja matalalta säteilevä aamun kajo heijasti pitkiä varjojamme geoglyfin poikki. Spiraali näytti leijuvan maiseman yllä, ja sen rajoilla seisovat kivikasat erottuivat joukosta terävinä korkokuvina.

Kun askeleeni veivät minua spiraalin kierteiden ympäri, ymmärsin että yksi Nascan ”mysteeristen” linjojen tärkeimmistä tehtävistä ei ole mysteeri ensinkään. Geoglyfit muistuttivat nascoja niin liikkeen kuin rituaalinkin keinoin siitä, että heidän kohtalonsa oli sidoksissa heidän ympäristöönsä – sen luonnon kauneuteen, ohimenevään yltäkylläisyyteen ja henkeä uhkaavaan niukkuuteen. Jokaisesta aavikon pohjaan raaputetusta viivasta ja kaaresta voi lukea sen, kuinka nascat kunnioittivat luontoa niin runsauden kuin epätoivonkin hetkinä. Kun jalat astelevat heidän pyhään tilaansa, vaikka vain lyhyeksi ja kunnioitusta herättäväksi hetkeksi, sen voi todellakin tuntea.

• Edellinen Sivu 3 / 3