Valaiden muodonmuutos

Valaiden ja muidenkin maaselkärankaislajien esi-isä oli lattapäinen, salamanteria muistuttanut neliraajainen, joka hilasi itsensä merestä jollekin mutaiselle rannalle noin 360 miljoonaa vuotta sitten. Sen jälkeläisten primitiivisten keuhkojen toiminta tehostui vähitellen, niiden varrellisista evistä kehittyi raajat ja niiden leukanivelet sopeutuivat äänten kuunteluun ilmassa veden sijaan. Nisäkkäät osoittautuivat näistä maakravuista kaikkein menestyneimmiksi ja alkoivat hallita maailmaa suunnilleen 60 miljoonaa vuotta sitten. Valaat kuuluivat siihen pieneen nisäkäsjoukkoon, joka teki evoluutiossaan U-käännöksen ja jonka maaeläinrakenne palautui aistimaan, syömään, liikkumaan ja parittelemaan veden alla.

Se miten valaat suoriutuivat tuollaisesta valtavasta muodonmuutoksesta, on hämmentänyt tieteenalan suurimpiakin nimiä. Charles Darwin tunnisti tuon pulman yhdeksi luonnolliseen valintaan perustuvan evoluutioteoriansa suurista haasteista ja yritti esittää siihen ratkaisun Lajien synnyn ensimmäisessä painoksessa. Hän huomautti, että mustakarhujen oli nähty uivan suut auki tuntikausien ajan järven pinnassa kelluvia hyönteisiä syöden. ”En näe mitään ongelmaa siinä, että jokin karhurotu muuttuisi luonnollisen valinnan kautta yhä enemmän akvaattiseksi niin rakenteensa kuin tapojensakin suhteen ja että niiden suut kasvaisivat suuremmiksi, kunnes syntyisi valaan kaltainen olento”, Darwin päätteli. Darwinin arvostelijat pilkka­sivat tätä mielikuvaa niin äänekkäästi ja ankarasti, että hän päätyi poistamaan sen teoksensa seuraavista painoksista.

Vielä miltei vuosisataa myöhemminkään George Gaylord Simpson, 1900-luvun johtava paleontologi, ei kyennyt sijoittamaan valaita oikealle oksalle nisäkkäiden evoluution muutoin sangen järjestelmällisessä sukupuussa. ”Valaat ovat kaiken kaikkiaan nisäkkäistä eriskummallisimpia ja poikkeavimpia”, hän huomautti kärkevästi. ”Niille ei ole sopivaa paikkaa scala naturaella. Niiden voi kuvitella erkanevan eri ulottuvuuteen mistä hyvänsä ympäröivästä lahkosta tai kohortista.”

Jos tiede ei kerran pystynyt selittämään valaiden muodonmuutosta, niin evoluution vastustajien mukaan sitä ei sitten ollut ehkä koskaan tapahtunutkaan. He väittivät, että maaeläin, joka alkaisi sopeutua vesielämään, ei pian olisi sen paremmin lintu kuin kalakaan, eikä se siksi selviytyisi kummassakaan elinympäristössä. Jos valaat olisivat tehneet tällaisen valtavan siirtymän, missä sitten olivat sen todistavat fossiilit? ”Valaiden ja maanisäkkäiden väliset anatomiset eroavaisuudet ovat niin suuria, että lukemattomien eri välivaiheiden on täytynyt meloskella ja uiskennella muinaisissa merissä, ennen kuin meidän tuntemamme valaat ilmestyivät”, kirjoittavat vuonna 1989 ilmestyneen kreatio­nistisen kirjasuosikin Of Pandas and People (”Pandoja ja ihmisiä”) tekijät. ”Tähän mennessä tällaisia siirtymämuotoja ei ole löydetty.”

Philip Gingerich oli tarttunut juuri tuohon haasteeseen tietämättään 1970-luvulla. Suoritet­tuaan tohtorin tutkinnon Yalessa hän alkoi suorittaa kaivauksia Wyomingissa sijaitsevassa Clarks Forkin altaassa ja dokumentoida nisäkkäiden rakettimaista nousua eoseeniepookin alussa, kymmenen miljoonaa vuotta dinosaurusten sukupuuton jälkeen. Gingerich halusi jäljittää nisäkkäiden vaelluksia Aasiasta Pohjois-Amerikkaan ja käynnisti siksi vuonna 1975 kenttätyöt Pakistanin Punjabin provinssissa ja Luoteisprovinssissa (nykyiseltä nimeltään Khyber Pakhtunkhwa). Hän pettyi havaitessaan, että hänen tutkimuskohteekseen ottamansa 50 miljoonaa vuotta vanhat sedimentit eivät olleetkaan kuivaa maata vaan Tethysmeren itäreunan merenpohjaa. Kun ryhmä löysi lantion luita vuonna 1977, he nimittivät niitä huumorimielessä ”käveleviksi valaiksi” – pöyristyttävä ajatuskin. Noihin aikoihin parhaiten tunnettujen fossiilivalaiden ajateltiin olevan samanlaisia kuin nykyvalaat, jotka pystyvät kuulemaan hyvin veden alla ja joilla on vahvat, leveäeväiset pyrstöt muttei ulkoisia takajalkoja.

Vuonna 1979 yksi Gingerichin ryhmän jäsenistä löysi Pakistanista suunnilleen sudenkallon kokoisen kallon. Kallon päälaella ja ohimoilla oli kuitenkin varsin suuret ja hyvin epäsusimaiset luiset harjanteet, joihin kiinnittyivät vankat leuka- ja kaulalihakset. Vielä kummallisempaa oli se, että aivokoppa oli vain saksanpähkinän kokoinen. Myöhemmin samassa kuussa Gingerich osui joihinkin arkaaisiin valasnäytteisiin intialaisissa Lucknow’n ja Kolkatan (Kalkutta) museoissa. ”Silloin pieneen aivokoppaan alkoi tulla järkeä, sillä varhaisilla valailla oli kookkaat kallot ja suhteellisen pienet aivot”, Gingerich muistelee. ”Aloin ajatella, että pieniaivoinen otus saattaisi olla hyvin varhainen valas.”

• Edellinen Sivu 3 / 6 Seuraava