Yllätyksiä jäällä

Tedescon tutkimalla järvellä on laskujoki, jonka täytyy johtaa ammottavaan jäätikkökaivoon, ja LeWinter ja minä aiomme löytää sen. Lähdemme liikkeelle jääkirveet, ruuvit ja köydet mukanamme. Emme ole edenneet puoltakaan kilometriä, kun jään reiät pysäyttävät meidät. Aluksi pystymme kiemurtelemaan niiden väleistä, mutta pidemmällä reikiä on vieri vieressä ja joudumme hyppimään niiden yli kapealta reunalta toiselle kuin sammakot liukkaalla jäällä.

Kokeilemme toista reittiä ja seurailemme joen vierellä kulkevaa jääharjannetta. Nyt matka taittuu ripeästi, ja marssimme kilometrikaupalla pitkin jäätikköä. Emme onnistu löytämään jäätikkökaivoa jalan mutta teemme kiehtovan havainnon: mennessämme ylittämämme reiät ovat erillisiä, pyöreitä altaita, mutta palatessamme vain puoli päivää myöhemmin jää on sulanut niin, että reikien välillä virtaa puroja.

Illalla leirissä saamme kuulla, mitä Tedesco ja Steiner ovat saaneet selville järven pohjasta: sitä peittää kryokoniitti. Kryokoniittia alkaa syntyä, kun ilman kuljettamia sedimenttejä laskeutuu jään päälle. Se koostuu jopa Keski-Aa­sian aavikoilta asti tulevasta kiviainespölystä, tulivuorenpurkausten hiukkaspäästöistä ja noesta. Nokihiukkasia syntyy sekä luonnon että ihmisten aiheuttamista tulipaloista, dieselmoottoreista ja hiilivoimaloista. Kryokoniitti ei ole mikään uusi ilmiö: suomalainen napatutkija Nils A. E. Nordenskiöld löysi hienoa ruskeaa ainesta käydessään Grönlannissa vuonna 1870 ja antoi sille nimen. Ihmisten toiminta on lisännyt kryokoniitin sisältämän mustan noen määrää sitten Nordenskiöldin päivien, ja ilmastonmuutos on antanut sille uutta merkitystä.

Syntyperäinen grönlantilainen Carl Egede Bøggild on geofyysikko, joka on tutkinut mannerjäätä 28 vuoden ajan. Viime aikoina hän on keskittynyt kryokoniittiin. ”Vaikka alle viisi prosenttia kryokoniitista on nokea, juuri noki tekee siitä mustaa”, hän sanoo. Tummuus heikentää jään albedoa eli heijastavuutta ja lisää lämmön imeytymistä, mikä taas kiihdyttää sulamista.

Jäätikölle sataa joka vuosi lunta ja myös kryokoniittipölyä. Kun vuoden lumikerros kovettuu, se vangitsee pölyn sisäänsä. Kun kesät ovat erityisen lämpimiä, kuten viime vuosina, useampia jääkerroksia sulaa ja vapauttaa enemmän vangittua kryokoniittia, joka muodostaa pinnalle tiiviimmän, tummemman kerroksen. ”Tämä on jatkuvasti kiihtyvä noidankehä”, Bøggild sanoo. ”Se ikään kuin vetää mustan verhon jään päälle.”

Näyttää siltä, että ehdimme tällä lyhyellä tutkimusmatkallammekin nähdä ilmiön vaikutuksia. Sulava jää muuttaa leirimme jo viikossa sohjoiseksi suoksi. Jossakin etäällä järvi on valunut etsimäämme jäätikkökaivoon. Aivan kuin todistaisimme Utahin kanjonien synnyn järjettömästi kiihdytettyä jäistä toisintoa. Balogin kamerat ovat tallentaneet kaiken. ”Ne seuraavat planeetan sydämenlyöntejä”, hän sanoo.

Ennen retkikuntamme lähtöä Balog houkuttelee minut laskeutumaan aivan leirin vieressä sijaitsevaan jäätikkökaivoon, yhteen suurimmista, jonka EIS-ryhmä on yhdentoista Grönlannin-matkansa kuluessa löytänyt. Kaivo pystyisi nielaisemaan tavarajunan, joten minä olen sille pelkkä suupala. Siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta laskeutua Balogin ”pedoksi” nimittämän ammotuksen kitaan.

Pudottaudun huurteisten köysien varassa kuiluun. Kolmenkymmenen metrin syvyydessä minua ympäröivät siniset seinämät, ja olen kastunut hyisistä roiskeista litimäräksi. Ylläni näkyvää arktista taivasta reunustavat kolmen kerroksen korkuiset jääpuikot. Allani pimeydessä jylisee vesiputous, joka porasi tämän kuilun.

Tutkijat ovat kipanneet jäätikkökaivoihin kumiankkoja, anturikuulia ja väriaineita toivoen voivansa jäljittää niiden kulkureittejä ja löytää Grönlannin jäätikkökaivojen purkautumispaikat. Jonkin verran kuulia ja väriainetta on onnistuttu löytämään, mutta kaikki ankat ovat kadonneet. Minua houkuttaisi laskeutua syvemmälle ja tutkia tarkemmin, mutta sitten mietin asiaa uuden kerran. Roikuttuani köydessä 20 minuuttia kiipeän kuilusta ulos.

• Edellinen Sivu 2 / 2