Ihmismäistä käyttäytymistä

Villiä norsuryhmää voi pitää yhtenä suurena ja herkkänä organismina. Matriarkaalisen suvun naaraat hoitavat nuoria antaumuksella niin, että hoitajista emo on etusijalla, mutta osansa tekevät myös sisaret, serkut, tädit, isoäidit ja vakiintuneet ystävät. Nämä siteet kestävät läpi elämän, jolle saattaa kertyä mittaa jopa 70 vuotta. Nuoret norsut pysyttelevät emojensa ja lähisukulaistensa lähettyvillä pitkään, urokset noin 14-vuotiaiksi ja naaraat koko ikänsä. Jos poikasta uhataan tai vahingoitetaan, kaikki ryhmän muut norsut rauhoittelevat ja suojelevat sitä.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Villiä norsuryhmää voi pitää yhtenä suurena ja herkkänä organismina. Matriarkaalisen suvun naaraat hoitavat nuoria antaumuksella niin, että hoitajista emo on etusijalla, mutta osansa tekevät myös sisaret, serkut, tädit, isoäidit ja vakiintuneet ystävät.

Nämä siteet kestävät läpi elämän, jolle saattaa kertyä mittaa jopa 70 vuotta. Nuoret norsut pysyttelevät emojensa ja lähisukulaistensa lähettyvillä pitkään, urokset noin 14-vuotiaiksi ja naaraat koko ikänsä. Jos poikasta uhataan tai vahingoitetaan, kaikki ryhmän muut norsut rauhoittelevat ja suojelevat sitä.

Ryhmän yhtenäisyyttä pitää yllä mutkikas viestintäjärjestelmä. Toistensa lähettyvillä ollessaan norsut käyttävät monenlaisia ääniä matalista murinoista korkeisiin kirkaisuihin ja töräytyksiin, ja äänten lisäksi ne käyttävät myös eleitä. Ne ilmaisevat monenlaisia tunteita kärsällä, korvilla, päällä ja hännällä. Jos ne haluavat viestiä matkan päähän, ne käyttävät voimakkaita, matalataajuuksisia kutsuhuutoja, jotka muut voivat kuulla yli puolentoista kilometrin päässä.

Kuolemantapauksissa perheryhmän jäsenet osoittavat kokevansa surua ja käyttäytyvät rituaalinomaisesti. Kenttäbiologit, esimerkiksi 35 vuotta afrikannorsuja tutkinut Joyce Poole, ovat kuvailleet, miten norsut yrittävät nostaa kuollutta toveriaan ja peittelevät sitä mullalla ja oksilla. Kerran Poole näki naaraan vartioivan kuolleena syntyneen poikasensa ruumiin ääressä kolme vuorokautta pää, korvat ja kärsä surun painamina. Norsut saattavat käydä kuolleiden toveriensa luiden äärellä kuukausien, jopa vuosien ajan. Ne koskettelevat jäänteitä kärsällään ja synnyttävät ruumiin luokse vieviä polkuja.

Eniten Sheldrickiä on Nairobin hoitolan perustamisen jälkeen hämmästyttänyt se, kuinka auliisti pahastikin traumatisoituneet poikaset alkavat solmia uusia sosiaalisia suhteita. ”Niillä on perinnöllinen muisti, ja ne ovat erittäin sosiaalisia eläimiä”, hän sanoo. ”Ne osaavat luonnostaan käyttäytyä alistuvasti vanhempien norsujen edessä, ja naarailla on selvät äidinvaistot jo hyvin nuorena. Aina kun hoitolaan tulee uusi poikanen, muut kerääntyvät sen luokse ja laittavat kärsänsä hellästi sen selälle lohduttaakseen pientä. Ne ovat todella suurisydämisiä.”

Kun seisoin eräänä iltapäivänä keskellä norsunpoikaslaumaa, joka tutkiskeli ihmepensaita, yllätyin poikasten erilaisista luonteista. Viisiviikkoisena juomapaikasta Pohjois-Samburusta löydetty Kalama oli kujeileva ja leikkisä. Kitirua, joka löydettiin noin puolitoistavuotiaana suon tuntumasta Amboselin kansallispuistosta, oli tuore tulokas ja vielä arka ja varautunut.

Tano, nelikuukautinen salametsästäjien uhriksi arveltu naaras Kenian keskiosan Laikipian alueelta, oli kiintynyt hoitajiin niin lujasti, että se puski muita orpoja mustasukkaisena pois heidän läheltään. Toinen salametsästäjien uhriksi arveltu, Chemi Chemi, oli pahanilkinen uros. ”Sanomme sitä al-Qaidaksi. Se tyrkkii aina meitä ja toisia orpoja”, selitti johtava hoitaja, Edwin Lusichi.

Tuntui kuin olisin ollut keskellä pikkuvanhoja koululaisia, jotka yrittivät tehdä vaikutusta muihin. Lähestyin syötävän suloista kaksikuukautista Sities-naarasta, mutta päädyinkin äkkiarvaamatta toisen norsun takamuksen tuuppaamana läheiseen puskaan. Varmemmaksi vakuudeksi se astui vielä läksiäisiksi varpailleni.

”Se on Olare”, huusi Lusichi osoittaen vuoden ikäistä poikasta, joka oli näyttänyt minulle paikkani. ”Se valmistautuu matriarkan tehtäviin.”

Kun tuli aika suunnata kohti hoitolaa, lähdin astelemaan paksunahkakolonnan rinnalla. Olin juuri lähtenyt peittopuiden suuntaan, kun kärsä iski keskivartalooni niin lujaa, että putosin polvilleni.

”Unohdin varoittaa”, sanoi Lusichi ja auttoi minut ylös leveästi hymyillen. ”Tumaren ei tykkää siitä, että joku kävelee sen edelle.”

Kun viettää riittävästi aikaa norsujen keskuudessa, on vaikea olla inhimillistämättä niiden käyttäytymistä. ”Norsut ovat varsin ihmismäisiä eläimiä”, sanoo Sheldrick yhtenä iltapäivänä talonsa takakuistilla hoitolan maiden laidalla, mistä aukeaa näkymä kauempana siintäville, akasioiden täplittämille Nairobin kansallispuiston tasangoille. ”Niillä on ihan samanlaisia tunteita kuin meilläkin. Ne ovat menettäneet perheensä ja katselleet vierestä emojensa teurastusta, ja ne tulevat tänne täynnä aggressioita – järkyttyneinä ja murheen murtamina. Ne kärsivät painajaisista ja unettomuudesta.”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...