Maanalainen yhdyskunta

Länsi-Kanadan kalkkarokäärmeet antavat omalaatuisen mutta valaisevan muuttoesimerkin. Nuori kanadalainen biologi Dennis Jørgensen, joka työskentelee nykyisin World Wildlife Fundissa, tutki preeriakalkkarokäärmeiden (Crotalus viridis viridis) liikkeitä Medicine Hatin kaupungin ulkopuolella Albertassa lähellä lajin elinalueen pohjoisreunaa. Hän havaitsi käärmeiden muuttavan kunniahimoisesti joka kevät ja syksy ja taittavan noin kahdeksan kilometrin edestakaisen matkan. Eräässä aiemmassa tutkimuksessa käärmeiden oli todettu tekevän jopa 53 kilometrin muuttomatkoja.

torstai 25. marraskuuta 2010

Länsi-Kanadan kalkkarokäärmeet antavat omalaatuisen mutta valaisevan muuttoesimerkin. Nuori kanadalainen biologi Dennis Jørgensen, joka työskentelee nykyisin World Wildlife Fundissa, tutki preeriakalkkarokäärmeiden (Crotalus viridis viridis) liikkeitä Medicine Hatin kaupungin ulkopuolella Albertassa lähellä lajin elinalueen pohjoisreunaa. Hän havaitsi käärmeiden muuttavan kunniahimoisesti joka kevät ja syksy ja taittavan noin kahdeksan kilometrin edestakaisen matkan. Eräässä aiemmassa tutkimuksessa käärmeiden oli todettu tekevän jopa 53 kilometrin muuttomatkoja. Arizonan kalkkarokäärmeet eivät kulje läheskään yhtä pitkiä matkoja, koska niiden ei tarvitse. Kanadassa ilmenevän muuton liikkeellepaneva voima liittyy kylmiin talvisäihin (jotka ovat aina vaikeita matelijoille) ja talvihorrokseen hyvin soveltuvien pesäkolojen vähyyteen.

”Näillä main ei ole kovin montaa koloa, joissa ne voisivat säilyä hengissä talven yli”, Jørgensen sanoi. Ihanteellinen kolo sijaitsee syvällä, missä maa on lämmin, minkä lisäksi sinne on päästävä pinnalta kolojen tai halkeamien kautta. Tällaisia paikkoja on vähän ja harvassa. ”Siksi yhteiskoloihin kerääntyy erittäin suuria määriä käärmeitä.” Kuvittelepa tuhannen kalkkarokäärmeen sekainen kerä, joka odottaa kaikessa rauhassa yhteen kietoutuneena kevään heräämistä maanalaisessa suojassaan. Kun pintalämpötilat kohoavat mukavan puolelle, käärmeet nousevat. Ne paistattelevat jonkin aikaa auringossa tiiviisti vierekkäin. Ne ovat kuitenkin nälkäisiä, joten mitä ne haluavat seuraavaksi? Eroon toisistaan etsimään ruokaa ja kumppania. Niinpä ne muuttavat säteittäisesti eli kaikkiin mahdollisiin suuntiin kolosta poispäin.

Jørgensen jäljitti tätä toimintakaavaa kirurgisesti istutetuilla radiolähettimillä ja seurasi 28 eri kalkkarokäärmeen kulkureittejä vuosina 2004 ja 2005. Jokin aika sitten eräänä kuumana kesäpäivänä hän vei minut yhdelle kololle, joka sijaitsi töyräällä Etelä-Saskatchewanjoen yläpuolella. Maan sortuminen oli avannut maaperään syviä halkeamia, joissa oli talvehtinut kuutisenkymmentä preeriakalkkarokäärmettä. Käännyimme joenpenkalta kohti ylänköjä ja aloimme seurata muuttoreittä, jota pitkin Jørgensenin E:ksi nimeämä naaraskäärme oli kulkenut.

Jonkin matkan päässä ylärinteessä oli kolme pyöreää, jäkälän peittämää kivenlohkaretta, joiden alla oli kolo. Käärme E oli Jørgensenin mukaan tullut paikalle 8. toukokuuta. Se lepäili, paistatteli päivää ja jatkoi matkaa 27. toukokuuta. Se nousi ylös penkereelle (aloimme kiivetä) marunoiden ja halkeilevan harmaan saven keskelle, luikerteli taas alas (syöksyimme perään), jatkoi yli soratien, ylitti kostean notkon, joka oli täynnä piiskua ja sumakkia (tarvoimme läpi), ja kapusi jälleen ylös. Päästyämme taas penkereen laelle alitimme piikkilangat ja tulimme rengassadettajan kastelemalle pellolle. E:n ylittäessä pellon siinä oli kasvanut sinimailasta, nyt siitä puski perunaa. Kiersimme huomaavaisesti pottumaan ja palasimme käärmeen reitille pellon toisella puolen useamman rengassadettajan keskelle, missä rypsi kasvoi ja lemusi. Keskipäivän kuuma ja paksu ilma haisi uunikalalta.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...