Malesian feenix

Anson Wongin pidättäminen syyskuussa 1998 saattoi päätökseen USFWS:n operaation, mutta se saattoi myös merkitä sodan häviämistä. ”Keskitimme kaiken yhteen kohokohtaan”, George Morrison sanoi. Uupunut mies vetäytyi täysipäiväisestä peiteoperaatiotoiminnasta. Ryhmän johtaja Rick Leach jäi eläkkeelle, joten erikoisyksikkö oli käytännössä poissa pelistä.

torstai 11. helmikuuta 2010

Anson Wongin pidättäminen syyskuussa 1998 saattoi päätökseen USFWS:n operaation, mutta se saattoi myös merkitä sodan häviämistä. ”Keskitimme kaiken yhteen kohokohtaan”, George Morrison sanoi. Uupunut mies vetäytyi täysipäiväisestä peiteoperaatiotoiminnasta. Ryhmän johtaja Rick Leach jäi eläkkeelle, joten erikoisyksikkö oli käytännössä poissa pelistä.

Viisi vuotta myöhemmin, 10. marraskuuta 2003, Anson vapautettiin. Toimittajia tulvi Malesiaan. He leiriytyivät Wongin päämajan edustalle, maan länsirannikon pienelle Penangin saarelle, ja yrittivät valokuvata häntä. Wong kieltäytyi puhumasta lehdistölle.

Noihin aikoihin Malesia oli keskellä salakuljetusskandaalia, joka liittyi äärimmäisen uhanalaisiin lännenalankogorilloihin. Eläinkauppiaat olivat käyttäneet nigerialaisen Ibadanin yliopiston eläintarhaa kulissina, jonka turvin oli salakuljetettu neljä Kamerunin metsistä napattua imeväistä malesialaiseen Taipingin eläintarhaan. Taipingin nelosten tapaus oli herättänyt suuttumusta ulkomaita myöten. Tämän hulinan keskellä Anson istui tietokoneelleen ja kirjoitti yksirivisen viestin Vorras.netiin, kansainvälisten villieläinkauppiaiden suosimalle kaupalliselle keskustelupalstalle: ”tarvitsemme nigerialaisia kädellisiä. hinta Malesiaan toimitettuna.”

Anson oli palannut.

Oikeastaan hän ei ollut poissa ollutkaan. Hänen vankila-aikanaan Cheah Bing Shee jatkoi liiketoimintaa. Nyt Anson alkoi vierailla internetin keskustelupalstoilla etsien matelijoita Intiasta, Madagaskarista ja Sudanista; hyönteisiä Mosambikista ja lampaansarvia ”10 tonnia kuukaudessa”. Hän tarjoutui myymään monenlaisia lajeja: esimerkiksi malesialaisia matelijoita, kottaraisia, mainoja ja papukaijoja sekä lähes puolen miljoonan euron arvosta agarpuuta, joka on haluttua aromiensa vuoksi. Kuolleita lintuja ja nisäkkäitä koskevaan tiedusteluun hän vastasi: ”Meillä on aina näytteitä.”

Vapauttamisensa jälkeen Anson on joutunut kahnauksiin virkavallan kanssa vain kerran. Maaliskuun 16. päivänä 2006 Thai Airwaysin valpas rahdinkäsittelijä Manny Esguerra kiinnitti Manilassa huomiota matelijalähetykseen, joka oli matkalla Filippiineiltä Sungai Rusa Wildlifelle Malesiaan. Paketista puuttuivat Filippiinien lain vaatimat vientiluvat. Lentoyhtiönsä ohjeiden mukaisesti Esguerra soitti lähetyksen vastaanottajalle, joka vahvisti lähetyksen asianmukaiseksi. Esguerra kertoi asiasta Filippiinien viranomaisille, minkä jälkeen filippiiniläinen tavarantoimittaja haihtui savuna ilmaan. Huostaanotetut matelijat hävisivät ennen kuin viranomaiset ehtivät paneutua asiaan tarkemmin ja ilmaantuivat myöhemmin filippiiniläiseen eläinsuojelukeskukseen. Paikalliset lehdet rummuttivat tapausta menestystarinana, mutta ketään ei pidätetty. Ainoa henkilö, joka pystyttiin liittämään laittomaan lähetykseen – Anson Wong – oli turvassa Malesiassa.

Kiinnostuin alun perin Ansonista Mike Van Nostrandin heittämän kommentin vuoksi. Van Nostrand omistaa eteläfloridalaisen Strictly Reptiles -yhtiön, joka on maailman suurimpia matelijatukkuja ja myös Ansonin tärkeimpiä asiakkaita. Olin kirjoittamassa kirjaa Van Nostrandin menneisyydestä matelijasalakuljettajana. ”Kaksi viikkoa vapautumisensa jälkeen Anson tarjosi minulle jotain, mitä hänen ei missään nimessä olisi pitänyt”, Van Nostrand kertoi kesällä 2004. Kyseessä oli filippiinienvaraani, hedelmiä syövä liskolaji, jonka uskottiin aina 1970-luvun lopulle saakka kuolleen sukupuuttoon ja jollaisen salakuljettamisesta Anson osin oli joutunut vankilaan. Van Nostrand, joka oli itsekin saanut vankilatuomion matelijoiden salakuljettamisesta ja halusi välttää uuden linnatuomion, oli järkyttynyt asiasta. ”Sinä et sitten ikinä lopeta”, hän vastasi.

Syyskuussa 2006 vuokrasin itselleni asunnon Etelä-Floridasta ja menin Strictly Reptilesiin töihin. Vietin kolme kuukautta varastossa lakaisten lattioita, siivoten käärmehäkkejä ja availlen matelijalähetyksiä – myös Ansonilta tulleita – mielessäni vain yksi kysymys Van Nostrandille: ”Esittelisitkö meidät toisillemme?” Viimein Van Nostrand ja minä ystävystyimme, ja muutama päivä ennen vuokrasopimukseni päättymistä esitin kysymykseni. ”Mikä ettei”, hän vastasi. ”Anson kyllä puhuu kanssasi. Hän rakastaa itsestään puhumista.”

Linnoituksessa

Penangin trendikkäällä Pulau Tikusin alueella (”Rottasaari”) sijaitsevaa Sungai Rusa Wildlifea voisi helposti erehtyä pitämään hiussalonkina. Tavallisen autotallin levyinen ja kyltitön toimisto on yksi kymmenistä liikkeistä hiljaisella liikekadun pätkällä, jolla tarjotaan esimerkiksi vatsanpienennyksiä, ihonhoitoa ja kylpylähoitoja. Kun astuin toimistoon maaliskuun toisena päivänä 2007, sen eteen oli pysäköity musta BMW ja ikkunaton jakeluauto, jonka kyljessä luki Ansonin penangilaisen matelijafarmin osoite. Naapurissa toimi Ansonin vaimon johtama sisustusliike Xie Design.

Anson päätti kättelynsä siihen loppupuristukseen, jollaisen jotkut miehet tapaavat tehdä. Hän johdatteli minut muovimukeihin pakattujen elävien lintuhämähäkkien, sekalaisten papereiden ja kuljetuslaatikoiden ohitse omaan toimistoonsa, joka oli ahdas, ikkunaton huone. Vaikka hän oli netissä mainostanut yrityksensä yltävän ”50–100 miljoonan Yhdysvaltain dollarin” vuosimyyntiin, huoneen hienoin esine oli pöydällä oleva kännykkä.

Istuuduttuani Anson osoitti kohti kolmea toimistonsa oveen kiinnitettyä, laminoitua valokuvasarjaa. ”Vaimo laittoi nuo tuohon, jotta muistaisin kysyä itseltäni, oliko se sen arvoista”, hän sanoi. ”Upeita, vai mitä?”

Ne olivat todistevalokuvia hänen salakuljettamistaan intiantähtikilpikonnista, ja kuhunkin kuvaan oli lyöty kalifornialaisen oikeusistuimen leima. Ne saattoivat hyvinkin olla vaimon antama muistutus Ansonille, mutta samalla ne varoittavat jokaista ovesta kulkevaa: Minä, Anson Wong, olen käynyt läpi maailman kovimman oikeusjutun, ja olen nyt täällä.

Hän näytti pettävän poikamaiselta. Päässään hänellä oli suuret, pyöreät silmälasit ja poninhäntä, jossa näkyi harmaita haituvia. 49-vuotiaan miehen kasvot näyttivät rennoilta. Hän antoi vaikutelman menestyvästä taiteilijasta – kenties kuvanveistäjästä – ja puhui täydellistä englantia miellyttävällä brittiläisellä vivahteella. Hänen takanaan näkyi maailmankartta. Minun takanani nukkui verkkopyton, maailman pytonlajeista kaikkein pisin.

Anson sanoi aloittaneensa luontokaupankäynnin 1980-luvulla Exotic Skins and Alives -nimisen yrityksen kautta. Tuolloin Malesiassa suojeltiin hänen mukaansa vain kotimaisia lajeja, joten hän pystyi tekemään huoletta kauppaa muualla maailmassa uhanalaisilla lajeilla. Anson hymyili. ”Ihan millä vain”, hän sanoi.

Sanoin kirjoittavani kirjaa hänen asiakkaastaan Mike Van Nostrandista, joka hänkin oli leikkinyt kissaa ja hiirtä USFWS:n kanssa. ”Sinä olet Aasian ykkösmies”, minä sanoin. ”Mike sanoi, että jos Anson Wongia ei olisi, Yhdysvalloissa ei olisi koko matelija-alaa.”

Anson nimesi yhden kilpailevan kauppiaan Indonesiasta ja toisen Madagaskarista. Sitten hän naurahti ja pudisti päätään. ”Eipä meitä taida kovin montaa olla.” Sanoin kasvien ja eläinten olevan olennainen osa jokaisen Aasian maan taloutta ja olevani kiinnostunut ihmisen ja luonnon välisestä rajasta.

”Aaa”, hän sanoi, nosti kätensä ja painoi nyrkkinsä toisiaan vasten. ”Aina ristiriidassa.”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...