Merinahkakilpikonna - selviytyjä

Merinahkakilpikonna on luotu kulkemaan. Rannalla se näyttää yhtä luontevalta kuin sukellusvene kuivatelakalla, mutta vedessä ”se on sulavampi kuin mikään näkemäsi olento”, sanoo Scott Eckert. ”Tämä on yksi planeetan hydrodynaamisesti hienoimmin suunnitelluista eläimistä. Uiminen saattaa olla sille yhtä helppoa kuin lepääminen.”

maanantai 2. marraskuuta 2009

Merinahkakilpikonna on luotu kulkemaan. Rannalla se näyttää yhtä luontevalta kuin sukellusvene kuivatelakalla, mutta vedessä ”se on sulavampi kuin mikään näkemäsi olento”, sanoo Scott Eckert. ”Tämä on yksi planeetan hydrodynaamisesti hienoimmin suunnitelluista eläimistä. Uiminen saattaa olla sille yhtä helppoa kuin lepääminen.”

Muiden merikilpikonnien selkää peittää massiivinen kuori, mutta merinahkakilpikonnilla on joustava, tyköistuva selkäkilpi, joka yhdistyy paksuun kaulaan ja lihaksikkaisiin olkapäihin lähes saumattomasti. Kilvessä kulkee sen koko pituudelta seitsemän harjannetta, jotka lienevät virtaviivaisuutta lisääviä sopeutumia. Kilpikonnan pää on keula, ja pisaramainen selkäkilpi kapenee perää kohden.

Merinahkakilpikonnien vaelluksista ei enää kerätä tietoa tikkujen ja siimajalkaisten avulla kuten puoli vuosisataa sitten vaan kilpikonniin kiinnitettävillä satelliittilähettimillä. Ne ovat paljastaneet merinahkakilpikonnien uivan Pohjois-Atlantilla koko sen pituudelta ja leveydeltä, aina Karibianmereltä Kanadaan ja meren poikki Kanariansaarille ja Irlanninmerelle saakka. Tyynellämerellä satelliittikilpikonnat ovat taittaneet ennätysmäisen pitkiä matkoja: 10 500 kilometriä Uuden-Guinean pesimärannoilta Oregonin ja Kalifornian rannikkovesille.

Vaelluksillaan merinahkakilpikonnat uivat usein selvästi alle 15 asteen vesissä, jotka sopivat merikilpikonnia paremmin valaille ja hylkeille. Merinahkakilpikonnat kykenevät kuitenkin torjumaan kylmää. Jos laskee kätensä merinahkakilpikonnan lihaksikkaalle olalle, voi tuntea pientä mutta selvästi epämatelijamaista lämpöä.

Se johtuu niin kutsutusta gigantotermiasta eli joukosta ominaisuuksia, joiden avulla merinahkakilpikonna voi pysyä useita asteita ympäröivää vettä lämpimämpänä. Kuten termistä voi päätellä, asia liittyy osin kokoon: isot eläimet pysyvät lämpimänä muita paremmin. Kun tutkijat pakkasivat 450-kiloisia kilpikonnia yhtä moneen kiloon jäätä (kyllä, tällainen koe todella tehtiin ja eläimet toipuivat nopeasti), he havaitsivat veren virtauksen raajojen pintaan keskeytyvän ja lämmön pysyvän keskivartalossa. Myös paksusta rasvakerroksesta on hyötyä.

Kymmeniä vuosia sen jälkeen kun Sherman Bleakney jätti merinahkakilpikonnat ja keskittyi merietanoihin, nuori tutkija nimeltä Mike James ryhtyi jatkamaan Bleakneyn konnatyötä. James kierteli Nova Scotian syrjäkylissä ja liimasi ympäriinsä ilmoituksia, joissa luki ”Oletko nähnyt tätä kilpikonnaa?” Niissä oli myös kuva merinahkakilpikonnasta ja maksuton puhelinnumero. Ensimmäisen eli vuoden 1998 aikana kalastajat tekivät eri puolilta maakuntaa kaikkiaan 200 näköhavaintoilmoitusta.

Seuraavana kesänä James ajoi pieneen Neil’s Harbourin satamakaupunkiin Cape Bretonin saarelle Nova Scotian pohjoispäähän ja koputti Bert Frickerin oveen. Bert oli kalastajien sukua, mutta alueen turskakannat olivat romahtaneet 1990-luvun alussa. Loppukesästä hän tapasi vielä pyytää miekkakaloja, mutta nekin olivat katoamassa.

Niinpä Bertillä ja hänen veljellään Blairilla oli aikaa nuorelle miehelle, jonka auton katolle oli kiinnitetty räätälöity haavi. Nuorukainen pyysi veljeksiltä venekyytiä, jotta pääsisi pyydystämään merinahkakilpikonnan elävänä. ”Ajattelimme hänen pilailevan”, Bert sanoo.

Siitä alkaen James ja hänen kollegansa halifaxilaisesta Kanadan merikilpikonnaverkostosta ovat pyydystäneet ja vapauttaneet sadoittain kilpikonnia Bertin ja Blairin ja heidän kahden veneensä voimin aina kesäisin ja alkusyksystä. Kun kilpikonna saadaan veneeseen, ensi töihin kuuluu tarkistaa, löytyykö siitä merkkiä – takajalkaan kiinnitettyä metallista rengastusmerkkiä tai tutkijoiden kaukaisella pesimärannalla otuksen olkapäähän pistämää mikrosirua.

Vuosien varrella vastaan on tullut merinahkakilpikonnia läntisen Atlantin eri puolilta – Etelä-Amerikan pohjoisosasta, Keski-Amerikasta, Trinidadista ja muilta Karibianmeren saarilta sekä Floridasta. Merinahkakilpikonnat taittavat pitkän matkan ja sietävät kylmää vettä päästäkseen syömään.

Jopa veneessä istuen näkee, että täkäläiset kilpikonnat keskittyvät syömiseen. Useimmiten kun Bert tai Blair havaitsevat kilpikonnan, sen suusta roikkuu vaaleanpunaisia meduusan lonkeroja ja sen pää on nielemisen helpottamiseksi taaksepäin kallellaan. He ohjaavat veneen eläimen lähelle ja kurottavat painamaan pienen imukupilla varustetun laitteen kiinni selkään. Laite jäljittää muutaman tunnin ajan merinahkakilpikonnan liikkeitä runsaassa meduusapuutarhassa useiden metrien syvyydessä.

Meduusat eivät ole tuhtia purtavaa – yhden arvion mukaan ne sisältävät alle kaksi prosenttia kalojen sisältämästä kalorimäärästä. Vaikka merinahkakilpikonnien aineenvaihdunta onkin hidasta ja uinti sulavaa, niiden on epäilemättä syötävä meduusoja runsain mitoin. Viime vuonna James seurasi ahmintaa imukuppilaitteeseen kiinnitetyn videokameran avulla.

Vajaan parinkymmenen metrin syvyydessä nauhoitetulla videolla kilpikonnat ahmivat meduusan toisensa jälkeen rouskaisten pulleat otukset yhdeksi haituvapilveksi. Yksi merinahkakilpikonna söi kolmen tunnin kuluessa 69 hiusmeduusaa, joilla oli painoa nelisen kiloa tai enemmänkin.

Meduusoja on kaiketi uinut Atlantin vesissä iät ja ajat, mutta tutkijat, jotka pohtivat miksi merinahkakilpikonnat kukoistavat Atlantilla epäsuotuisilta vaikuttavissa oloissa, arvelevat niitä olevan nyt entistä enemmän. Ehkä ilmastonmuutos on vaikuttanut Pohjois-Atlantin dynamiikkaan ja tuonut vesiin enemmän meduusoille sopivaa ravintoa.

Tai ehkä ryöstökalastus on saanut ekosysteemin muuttumaan: vanhojen partojen mukaan merinahkakilpikonnia alkoi ilmaantua näille vesille suurin joukoin niihin aikoihin, kun Neil’s Harbourin kalakannat romahtivat lähes 20 vuotta sitten. Samalla kun turska-, kolja- ja miekkakalakannat hupenivat, lumirapu- ja hummerikannat paisuivat tarjoten asukkaille uuden toimeentulolähteen.

Kukaan ei ole seurannut meduusakantaa, mutta James uskoo sen vahvistuneen samaan tahtiin äyriäisten kanssa. ”Yhtäkkiä ekosysteemi onkin täynnä meduusoja. Kilpikonnat eivät ole tyhmiä. Siksi niitä on nyt niin paljon enemmän.” Ironista kyllä, kumpikin teoria merkitsee sitä, että ihmisen toiminta – joka vahingoittaa merta ja valtaosaa sen asukkaista – on voinut vahvistaa Atlantin merinahkakilpikonnakantaa.

Ennen kuin kukaan innostuu juhlimaan luonnon sitkeyttä kannattaa kuitenkin muistuttaa Tyynenmeren itäosan tilanteesta. Siellä kaikki näyttää olevan kilpikonnia vastaan: rannoilla salametsästäjät ja rakennuttajat, merellä ajoverkot ja pitkäsiimat ja jopa meri itse.

Meksikon ja Keski-Amerikan länsirannikolla pesivät Itä-Tyynenmeren merinahkakilpikonnat vaeltavat etelään päiväntasaajan toiselle puolen ruokailemaan ravinteikkaissa vesissä, joita kumpuaa Chilen ja Perun edustan syvyyksistä. Aina muutaman vuoden välein El Niño -ilmiö kuitenkin muuttaa virtauksia ja kumpuaminen pysähtyy, ja silloin Tyynimeri muuttuu päiväntasaajan alueella käytännössä autiomaaksi.

Jokainen heikko vuosi Etelä-Amerikan edustalla tietää niukkaa pesintää seuraavana talvena. Rannoille, joille tavanomaisina vuosina saattaa nousta sata naarasta tai enemmänkin, hakeutuu vain kourallinen naaraita. Hyvinäkin vuosina Itä-Tyynenmeren merinahkakilpikonnissa voi nähdä merkkejä niukkuudesta: ne ovat lyhyempiä kuin lajitoverinsa muissa merissä, munivat harvemmin ja laskevat pesään vähemmän munia.

El Niñot ovat viime aikoina vahvistuneet kenties ilmastonmuutoksen vaikutuksesta, mutta Tyynenmeren vuosikymmenien mittaisilla luontaisilla sykleilläkin on merkityksensä. Olipa syy mikä hyvänsä, ravinnon vähyys näyttää tehneen Itä-Tyynenmeren merinahkakilpikonnista yhä heikompia kestämään salapyyntiä ja rantarakentamista, ja sikäläiset kilpikonnat ovat aivan sukupuuton partaalla.

Vielä 25 vuotta sitten Itä-Tyynenmeren populaatio saattoi olla koko planeetan suurin. Pelkästään Meksikossa rannoille, jotka ovat nyt liki autioita, nousi vuosittain pesimään jopa 75 000 naarasta. Kannan jyrkkä lasku muistuttaa siitä, miten nopeasti ihmisten toimien vaikutukset voivat näkyä meressä ja miten odottamattomasti ne saattavat yhdistyä luonnonilmiöihin.

Pesimärannoilla voi joskus nähdä naaraiden törmäävän, kun yksi suuntaa määrätietoisesti pesimään ja toinen on jo matkalla takaisin mereen. Kumpikaan ei väistä vaan puskee sitkeästi eteenpäin ikiaikaisen tarpeensa ajamana, kunnes eläimet hankautuvat toistensa ohi. Puskuottelua katsellessa voi aistia voiman, joka on kantanut merinahkakilpikonnat yli kaikkien esteiden jo reilut 100 miljoonaa vuotta.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...