Merinahkakilpikonna: Vanha merimies

Merinahkakilpikonna on selviytymisen mestari, sillä laji on ollut olemassa jo 100 miljoonaa vuotta. Tutustu merten suurimpaan kilpikonnaan, joka kestää kylmiä vesiä ja syvyyksien painetta.

maanantai 2. marraskuuta 2009 teksti Tim Appenzeller

Eräänä myöhäiskesän päivänä vuonna 1961 biologi Sherman Bleakneylle soitettiin oudosta merenelävästä, jonka kalastajat olivat purkaneet lastistaan rannalle Halifaxissa, Nova Scotiassa. Rannan tuntumassa asunut Bleakney oli otettu näystä, joka rannassa odotti.

Keskellä uteliasta väkijoukkoa lojui selällään valtavan suuri, musta merikilpikonna, jonka painoksi vaaka kertoi 400 kilogrammaa. Sen selkäkilpi oli pehmeän kumimainen ja eturaajat siipimäiset. Suuri, kartionmuotoinen pää toi mieleen tykinammuksen. Bleakney tunnisti otuksen merinahkakilpikonnaksi, merikilpikonnista suurimmaksi. Hän muisteli ihmeissään, että sitä pidettiin trooppisena lajina.

Kun Bleakney kyseli asiasta kalastajilta, hänelle selvisi, että merinahkakilpikonnia näkyi Kanadan rannikolla säännöllisesti. Johtopäätös on väistämätön, hän kirjoitti vuonna 1965: ”Ilmiselvästi trooppista alkuperää olevat kilpikonnat vaeltavat viileille atlanttisille vesillemme vuosittain.” Eläinten eteläiset juuret näkyivät selvästi niissä muutamassa kuolleessa yksilössä, joita Bleakney pääsi tutkimaan. Yhden silmästä törrötti trooppisen mangrovepuun tikku; muut kantoivat mukanaan lämpimien vesien siimajalkaisia.

Merinahkakilpikonnat kuitenkin pysyivät hengissä ja jopa kukoistivat lämpötiloissa, joita muut merikilpikonnat eivät kestäisi. Vielä yllättyneempi hän oli löytäessään suurista mahoista massoittain pureskeltuja meduusoja polttiaislonkeroineen päivineen ja havaitessaan, että ruokatorven seinämistä työntyi seitsensenttisiä rankaluita, jotka kääntyivät sisäänpäin pitäen liukkaan saaliin satimessa.

Bleakney keskittyi myöhemmin tutkimaan muita eläimiä, mutta hän ei koskaan lakannut ihailemasta Nova Scotian kalastuslaitureilla näkemiään otuksia, ja kyllähän merinahkakilpikonnien fyysinen olemus hämmästyttää vielä liki 50 vuotta myöhemminkin.

Viime neljännesvuosisadan ajan trooppisille ja subtrooppisille rannoille pesimään hakeutuvia merinahkakilpikonnia laskeneet tutkijat ovat soittaneet hälytyskelloja, kun kanta on romahtanut Tyynenmeren rannoilla Meksikossa ja Keski-Amerikassa kymmenistä ellei peräti sadoista tuhansista muutamaan sataan ja Malesiassa tuhansista kouralliseen.

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN luokittelee merinahkakilpikonnat äärimmäisen uhanalaisiksi, ja niiden moninaisten kuolintapojen luetteleminen herättää epätoivoa: kalastusvälineisiin sotkeutuminen ja hukkuminen, tukehtuminen muovipusseihin, törmäykset alusten kanssa, lihanpyynti, tuho jo ennen kuoriutumista, kun pesiä kaivetaan ylös ja munia myydään ruuaksi tai lemmenrohdoksi. Merinahkakilpikonnien juuret ulottuvat peräti sadan miljoonan vuoden taa, mutta nyt ne ovat osassa esiintymisaluettaan sukupuuton partaalla.

Laji on kuitenkin selviytymisen mestari. Merinahkakilpikonna voi sukeltaa yli kilometrin, uida valtameren poikki ja pitää itsensä lämpimänä lähellä jäätymispistettä olevissa vesissä. Se elää ruokavaliolla, jota harva muu olento sietäisi, mutta ennen kaikkea se joustaa ja sopeutuu. Muut merikilpikonnat palaavat uskollisesti samoille pesimärannoille ja ruokailualueille, mikä tekee niistä erityisen haavoittuvaisia ihmisten taholta tuleville kasvaville paineille.

Merinahkakilpikonna on kuitenkin taipuvainen opportunismiin ja hyödyntää suosiollisia olosuhteita – rakentamattomia rantoja, meduusaryppäitä – sitä mukaa kuin niitä tulee vastaan. ”Näille kilpikonnille koko valtameri on omaa kotilammikkoa”, sanoo tutkija Jeanette Wyneken. Siksi merinahkakilpikonnien populaatiot ovat joillakin alueilla kasvussa.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...