Meren kaunis jättiläinen

kun saavuimme Costa Rican kupolille kolme päivää Acapulcosta lähtömme jälkeen, meri näytti aivan samanlaiselta kuin ennenkin: pelkkää sinistä horisonttia ja maininkeja. CTD-sensori paljasti termokliinin sijaitsevan vain kaksikymmentä metriä pinnan alapuolella. Olimme perillä. ”Puhallus kello yhdessätoista!” Calambokidis huusi seuraavana aamuna tähystämössä radiopuhelimeensa. Näimme kaksi muuta puhallusta rinnakkain heti toistensa perään – ensimmäiset sinivalaamme. Sitten laskimme veneet vesille ja aloitimme kolmen seuraavan viikon kuluessa toistuvan rituaalin.

maanantai 12. heinäkuuta 2010

kun saavuimme Costa Rican kupolille kolme päivää Acapulcosta lähtömme jälkeen, meri näytti aivan samanlaiselta kuin ennenkin: pelkkää sinistä horisonttia ja maininkeja. CTD-sensori paljasti termokliinin sijaitsevan vain kaksikymmentä metriä pinnan alapuolella. Olimme perillä. ”Puhallus kello yhdessätoista!” Calambokidis huusi seuraavana aamuna tähystämössä radiopuhelimeensa. Näimme kaksi muuta puhallusta rinnakkain heti toistensa perään – ensimmäiset sinivalaamme. Sitten laskimme veneet vesille ja aloitimme kolmen seuraavan viikon kuluessa toistuvan rituaalin.

Veneet olivat Yhdysvaltain rannikkovartioston ylijäämäkalustoa: kaksi dieselmoottorista, jäykkärunkoista kumivenettä. Meteorologista terminologiaa mukaillen annoimme suuremmalle nimeksi Hurricane ja pienemmälle Squall (puuska). Minä kuljin yleensä Hurricanen kyydissä. Sitä komensi itse Bruce Mate, jolla oli kakkosenaan vaimonsa jo 40 vuoden ajalta, videokuvaaja Mary Lou Mate. Minä toimin näytteenottajana. Ensimmäinen tehtäväni oli virittää varsijousi, ottaa ammuslaatikkona toimineesta jääkaapista näytesylinteri, virittää se jouseen ja poistaa sylinterin kärkeä peittävä alumiinifolio, joka suojeli sitä ulkopuoliselta DNA-kontaminaatiolta. Valaaseen ammuttuna sylinteri leikkaa mukaansa nahka- ja rasvapötkylän. Noin kahdeksan senttimetriä sylinterin kärjen takapuolella oli pitkänomainen, keltainen kumipallo, joka esti ammusta uppoamasta liian syvälle ja myöskin ponnautti sen irti valaan pinnasta.

Nuo lemahdukset eivät tulleetkaan pomostamme. Olin haistellut sinivalaiden pahanhajuista hengitystä./dme:quote

Hurricanen kumiseen keulaan oli asennettu erikoisrakenteinen, metallinen kulkusilta. Aina kun lähestyimme valaita, seurasin professori Matea kapealle ritilälle. Hän veti sillan kaiteeseen kiinnitetystä läpinäkyvästä muoviputkesta esiin satelliittilähettimen kiinnittämiseen käytettävän pitkäpiippuisen, punaisen väkipyssyn, jossa oli puinen kiväärintukki. Laite kehitettiin alkujaan Norjassa siimojen ampumiseen laivasta toiselle, ja se saa voimansa sukeltajan happisäiliön paineilmasta. Ampumatehoa voi myös säädellä. Sinivalaita varten Mate asettaa paineen kuuteen kilogrammaan neliösenttimetriä kohti. Kaskeloteilla taas on erittäin paksu nahka, joten niitä hän ampuu kahdeksan kilon paineella. Sekä Matella että minulla oli ympärillämme vyötärövaljaat, jotka napsautimme keulasillan kaiteen lenkkeihin, jotta saimme kätemme vapaiksi ampumista varten.

Ensiksi valaasta näkyi lähes poikkeuksetta sen puhalluspilvi.Auringon ollessa takanamme näimme höyryn ja pisaroiden muodostamassa pilvessä joskus prismamaisen väripaletin – muutaman millisekunnin mittaisen sateenkaaren – ennen kuin väri haalistui ja pilvi muuttui valkoiseksi.

Aina kun sinivalas nousi lähistöllä pintaan hengittämään, sen hengitysaukko teki minuun vaikutuksen: upotettu sierainpari roiskesuojan takapuolella kuin takaraivolla oleva nenä. Muillakin hetulavalailla on kyllä roiskesuojia, muttei tällaisia. Tämä nokka oli lähes roomalainen. Se näytti suhteettoman suurelta, jopa valaista suurimmalle. Sen koko selitti äänekkään, raivokkaan uloshengityksen, joka oli enemmänkin räjähdys, ja myöskin lähes kymmenmetrisen puhalluspilven. Se oli voimakas isku, jota seurasi voimakas sisäänhengitys.

Seuraavaksi valaasta nousi pinnan ylle sen selkä. Sinivalas on ”kauttaaltaan vaalean siniharmaa, ja siinä on harmaita tai harmavia läikkiä”, kuvailee yksi kenttäopas eläintä. Valaan selkä onkin usein mainitun värinen, mutta se voi näyttää valaistuksesta riippuen hopeanharmaalta tai vaaleanruskealtakin. Tarkasta sävystä riippumatta se kuitenkin hohtaa lähes aina lasimaiseen tapaan. Läheltä katsoessa näkee veden valuvan leveästä selästä ensin puroina ja levyinä, sitten kalvona, joka virtaa kauniisti alaspäin kohti merta.

Jos sinivalas onkin vedenpinnan yläpuolella korkeintaan etäisesti sininen, pinnan alla se muuttuu kiistatta sinisen suuntaan. Balaenoptera musculus on kalpean sävyinen valas, joka muuttuu valtameren sinisuotimen vaikutuksesta turkoosiksi tai akvamariiniksi. Ylhäältä päin 5–15 metrin vesipatjan läpi nähtynä sinivalas on minun mielestäni kaikkein aavemaisin ja herättää eniten ajatuksia.

Jos sinivalaan kaunein väri on turkoosinsävyinen, sen kaunein muoto, hienoin veistos, löytyy pyrstöstä. Lähetinhankkeemme ensimmäisellä viikolla pyrstöevät näyttivät aina vilkuttavan hyvästiksi:

”Moi vaan. Hyvä yritys. Parempi onni ensi kerralla.” Kun valas näytti pyrstöään – kun kaksi palmumaista terää leikkasi ilmaa – lopetimme jahdin, koska kohollaan oleva pyrstö enteilee syvää sukellusta.

Joskus kuitenkin pääsimme näkemään pyrstöjä lähellä pintaa. Ne olivat valtavia, venettämme leveämpiä, ja liikkuivat hypnoottisen lumoavasti.

”Missään elollisessa olennossa eivät kauniit linjat piirry sirommin kuin valaan pyrstöevien puolikuun muotoisissa reunoissa”, kirjoittaa Melville Moby Dickissä.

Viimeiseksi näimme valaasta ”pyrstönjäljen”. Kun valas tai delfiini ui pintavedessä, pyrstön turbulenssi muodostaa vedenpintaan pyöreän läikän: vetisen jalanjäljen eli pyrstönjäljen. Sinivalaiden pyrstönjäljet ovat suuria ja yllättävän kestäviä. Sileä läikkä viipyilee veden pinnassa vielä pitkään valaan lähdön jälkeenkin.

”Se kertoo pyrstön heilahduksen sisältämän energian määrästä”, Mate sanoi yhtenä iltapäivänä kun huomasi minun tuijottavan yhtä läikkää. Pyrstönjäljen kehä on täysin tasainen lukuun ottamatta muutamaa heikkoa värettä, jotka kertovat ylös kumpuavasta energiasta. Lopulta valtameri alkaa jauhaa läikkää ulkoreunasta alkaen, mutta sillekin jälki antautuu varsin hitaasti.

Painokas pyrstönjälki oli yksi merkeistä, jotka saivat meidät lopettamaan jahdin. ”Hyvänen aika!” Mate siunaili eräänä päivänä, kun ajoimme keskelle valtavaa jälkeä.

Perämiehenä toiminut tutkimusavustaja Ladd Irvine naurahti ihaillen: ”Sitä ei taida näkyä vähään aikaan.”

Professori seisoi keulasillalla jalat harallaan, lähetinkivääri jalalle vietynä, ja piteli kiinni kiväärinsä piipusta satelliittilähettimen kärjen alapuolelta. Hänen vettä hylkivät khakihousunsa lepattivat ja pullistelivat merituulessa, joka toi tuon tuostakin mukanaan vahvaa, seisovaa, homemaista hajua, johon sekoittui kammottavaa pierun lemua.

Ettäs kehtaat Bruce, ajattelin kerran jos toisenkin. Kun sitten eräänä päivänä lähestyimme edessämme näkyvää puhalluspilveä, professori päästi niin epäinhimillisen kovan ja lemuavan pamauksen, että tajusin hänen olevan syytön. Nuo lemahdukset eivät tulleetkaan pomostamme. Olin haistellut sinivalaiden pahanhajuista hengitystä. Noin viikon ajan jokainen kupolin kohdalle tullut sinivalas livahti meiltä karkuun. Kuudentena päivänä onnemme kääntyi. Näimme aamulla kolme pilveä kaakon suunnassa ja laskimme Hurricanen vesille.

Kaksi ensimmäistä valasta leikittelivät kanssamme tavalliseen tapaan, päästivät ensin lähelleen ja ottivat sitten pesäeroa. Kolmas päästi meidät mainioon asemaan. Ajoimme suuren, turkoosin hahmon tahtiin sen evien tasalla, kun valas ui allamme styyrpuuriin. Kun eläin nousi pintaan hengittämään, se muuttui turkoosista abstraktiosta fotorealismiksi. Irvine kaasutti konetta. Napsautin varsijousen varmistimen pois. Mate painoi lähetinkiväärin tukin olkaansa vasten, nojasi kaiteen ulkopuolelle ja tähtäsi pitkän, punaisen piipun lähes suoraan alaspäin kohti valasta, joka oli enää noin kolmen metrin syvyydessä. Valas puhalsi, ja sen kimmeltävä kylki kohosi jyrkästi merenpinnan yläpuolelle.

Näytemiehenä olin saanut käskyn odottaa kiväärin pamahdusta ennen kuin laukaisen varsijouseni. Valaan sileä kylki täytti koko näkökenttäni, joten en missään nimessä voisi ampua ohi. Painoin liipaisinta kuultuani pamauksen. Sylinteri lennähti irti varsijousesta, ja tähtäyskohtaan ilmestyi pieni mutta pikimusta aukko. Minulta kesti millisekunnin tajuta, että se oli minun aikaansaannokseni. Samassa tunsin sekä katumusta että syyllisyyttä. Minäkö sen tein? Olin kuin pikkupoika, jonka pesäpallo on lentänyt läpi lyijylasi-ikkunan.

Sitten suhteellisuudentajuni palasi. Valaan valtavaan kokoon verrattuna tekemäni reikä oli pelkkä hyttysen pisto. Ei tämä ollut rikos vaan isku tieteen puolesta. Mate ja minä irrotimme valjaamme ja paiskasimme kättä.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...