Näin kettu kesyyntyy

Paitsi että Mavrik ei ole koira ensinkään. Se on kettu. Keskellä koivikkoa piilevän, umpeen kasvaneen tontin suojissa asustava Mavrik ja sen muutama sata lajitoveria ovat maailman ainoat kesyt hopeaketut. (Useimmat niistä ovat tosiaankin hopean- tai tummanharmaita; kastanjanruskea Mavrik on harvinaisuus.) ”Kesyllä” en suinkaan tarkoita vangittua ja sitten kesytettyä enkä myöskään ihmisen kotikasvattamaa villieläintä, joka on makupaloilla totutettu sietämään satunnaista silittelyä. Tarkoitan lemmikiksi jalostettua eläintä, joka on yhtä kesy kuin kotikissa tai labradorinnoutaja.

torstai 31. maaliskuuta 2011

Paitsi että Mavrik ei ole koira ensinkään. Se on kettu. Keskellä koivikkoa piilevän, umpeen kasvaneen tontin suojissa asustava Mavrik ja sen muutama sata lajitoveria ovat maailman ainoat kesyt hopeaketut. (Useimmat niistä ovat tosiaankin hopean- tai tummanharmaita; kastanjanruskea Mavrik on harvinaisuus.) ”Kesyllä” en suinkaan tarkoita vangittua ja sitten kesytettyä enkä myöskään ihmisen kotikasvattamaa villieläintä, joka on makupaloilla totutettu sietämään satunnaista silittelyä. Tarkoitan lemmikiksi jalostettua eläintä, joka on yhtä kesy kuin kotikissa tai labradorinnoutaja.

Ketut pitävät ihmisiä seuralaisina

Näitä kettuja tutkiva Cornellin yliopiston Anna Kukekova sanoo, että itse asiassa ”ne muistuttavat aika paljon kultaisianoutajia, jotka eivät periaatteessa juurikaan tiedosta eroa hyvien ja pahojen tai tuttujen ja vieraiden ihmisten välillä”. Nämä ketut suhtautuvat kaikkiin ihmisiin mahdollisina seuralaisina, ja moinen käyttäytyminen on tulosta kenties kaikkien aikojen erikoislaatuisimmasta jalostuskokeilusta.

Kaikki alkoi yli puoli vuosisataa sitten, kun Trut oli jatko-opiskelija. Lähellä sijaitsevan Sytologian ja genetiikan laitoksen tutkijat kokosivat biologi Dmitri Beljajevin johdolla turkistarhoilta yhteensä 130 kettua. Ryhmä alkoi jalostaa niitä tavoitteenaan toistaa susien evoluutio koiriksi, muodonmuutos, joka alkoi yli 15 000 vuotta sitten. Beljajev kollegoineen testasi jokaisen kettusukupolven reaktiot ihmisiin ja valitsi helpoimmin lähestyttävät yksilöt seuraavan sukupolven siittäjiksi ja synnyttäjiksi. 1960-luvun puoliväliin mennessä kokeilu oli edennyt jo huimasti odotuksia pidemmälle. Aikaan saatiin Mavrikin kaltaisia pentuja, jotka eivät arkailleet ihmisiä vaan peräti hakivat aktiivisesti kontaktia.

Beljajevin ryhmä jopa toisti kokeen kahdella muulla lajilla: minkillä ja rotalla. ”Yksi Beljajevin suurista saavutuksista oli kesyttämiseen kuluvan ajan osoittaminen”, sanoo Utahin yliopiston biologi Gordon Lark, joka on erikoistunut koirien genetiikkaan.

Kesyyntyminen: mysteeri

Beljajev onnistui hämmästyttävästi puristamaan tuhansien vuosien kesytysprosessin muutamaan vuoteen. Hänen tavoitteenaan ei kuitenkaan ollut vain todistaa, että hän kykenisi luomaan seurallisia kettuja. Hän aavisti, että niitä voisi hyödyntää kesyyntymisen molekyylitason arvoitusten selvittämisessä. Jo Darwin dokumentoi kesyeläimillä olevan yhteisiä piirteitä. Kotieläimet ovat yleensä villejä kantaisiään pienempiä, luppakorvaisempia ja kippurahäntäisempiä. Ihmiset pitävät tällaisia eläimiä yleensä miellyttävän pentumaisina. Niiden turkki on joskus laikukas, kun taas niiden esi-isien turkit olivat yksivärisiä. Näitä ja muutamia muita ominaisuuksia, joiden yhdistelmää kutsutaan joskus kesyeläimen fenotyypiksi eli ilmiasuksi, esiintyy vaihtelevissa määrin huomattavan monella lajilla koirista, sioista ja naudoista aina kanoihin ja jopa joihinkin kaloihin.

Beljajev arveli, että ketuissakin voisi kesyyntymisprosessin edetessä alkaa näkyä kesyeläimen fenotyypin piirteitä. Hän osui jälleen oikeaan: vaikka jalostukseen valittiin yksilöt puhtaasti niiden ihmisystävällisyyden perusteella, kettujen fyysinen ulkonäkö muuttui samaa tahtia käyttäytymisen kanssa. Jo yhdeksän sukupolven jälkeen tutkijat kirjasivat muutamien kettupentujen syntyneen muita luppakorvaisempina. Niiden turkissa alkoi näkyä laikkuja. Tässä vaiheessa ketut jo vinkuivat ja heiluttivat häntiään ihmisille, mitä villit ketut eivät koskaan tee.

Beljajev oletti, että näitä muutoksia sai aikaan kesyyntymisalttiutta edistävien geenien joukko. Hän arveli myös, että kyseistä fenotyyppiä voisi esiintyä kettujen lisäksi millä tahansa kesyttämiskelpoisella lajilla. Kukekova ja Trut etsivät tällä kettutilalla nyt nimenomaan noita geenejä. Muualla tutkijat perehtyvät sikojen, kanojen, hevosten ja muiden kesytettyjen lajien DNA:han löytääkseen siitä kohtia, jotka eroaisivat geneettisesti lajien esi-isien DNA:sta. Perimän rakenteen selvittämisessä viime aikoina otetut edistysaskeleet ovat vauhdittaneet tätä tutkimusta, jonka tavoitteena on Uppsalan yliopiston funktionaalisen genomitutkimuksen professorin Leif Anderssonin mukaan vastata perustavanlaatuiseen biologiseen kysymykseen: ”Miten tällainen valtava muutos villistä kesyksi eläimeksi on mahdollista?” Vastaus ei selvitä pelkästään sitä, miten me alun perin kesytimme eläimiä, vaan myös sitä, miten me kesytimme omaa villiä puoltamme.

Ihmisen hallitseva asema

Kasvien ja eläinten hallintaan saamista voidaan hyvinkin pitää ihmiskunnan historian merkittävimpänä virstanpylväänä. Maanviljelytaidon ohella kyky kasvattaa ja hallita kesytettyjä eläimiä – joista sudet olivat todennäköisesti ensimmäisiä, mutta kanat, naudat ja muut ns. hyötyeläimet tärkeimpiä – muuttivat ruokavaliotamme, mikä taas mahdollisti ensin kylien ja myöhemmin kokonaisten kansakuntien kukoistuksen. Koska kesyttäminen toi eläimet ihmisten lähelle, se myös avasi uusia reittejä taudeille, jotka puolestaan muovasivat yhteisöjä.

Kaikesta merkittävyydestään huolimatta tuon prosessin vaiheet ovat pysyneet sitkeästi hämärän peitossa. Eläinten luista ja kalliotaiteesta voidaan joskus saada vihiä siitä, milloin ja missä jokin määrätty laji alkoi elää ihmisten keskuudessa. Se, miten se tapahtui, onkin vaikeammin selvitettävissä. Hiippailiko muutama utelias villikarju ensin ihmisasutuksen lähettyville syömään ihmisten jätteitä, ja tuliko eläimistä polvi polvelta vähän suurempi osa ihmisten ruokavaliota? Nappasivatko muinaiset ihmiset punaviidakkokanoja, joista nykykana polveutuu, suoraan luonnosta, vai lähestyivätkö linnut ensin ihmisiä? Miksi maapallon 148 suuresta maanisäkäslajista on aikojen saatossa onnistuttu kesyttämään vain 15? Miksi olemme kyenneet kesyttämään ja jalostamaan hevosia tuhansien vuosien ajan, mutta – lukuisista yrityksistä huolimatta – emme niiden lähisukulaista seepraa?

Mitä domestikaatio oikeastaan tarkoittaa?

Itse asiassa tutkijoilla on ollut hankaluuksia määrittää, mitä domestikaatiolla tai kesyttämisellä yleensäkään tarkoitetaan. Kaikki tietävät, että yksittäisiä eläimiä voi kouluttaa niin, että niitä voi pitää ihmisten luona. Ihmisen kädestä ruokansa saava tiikerinpentu voi esimerkiksi leimautua vangitsijoihinsa niin, että se pitää näitä perheenjäseninään. Tuon tiikerin jälkeläiset ovat kuitenkin syntyessään yhtä villejä kuin sen esi-isätkin. Kesyksi kotieläimeksi ei siis lasketa yksilöä, joka on koulutettu käyttäytymään tietyllä tavalla; sen täytyy kuulua populaatioon, jota on jalostettu useiden sukupolvien ajan ihmisten läheisyydessä. Lajin villeistä vaistoista monet tai jopa kaikki ovat kadonneet. Kesyydessä on siis pitkälti kysymys perimästä.

Rajanveto kotieläimen ja villieläimen välillä on usein kuitenkin vaikeaa. Jatkuvasti löytyy lisää todisteita siitä, että monet kotieläimet ovat aikojen saatossa itse vaikuttaneet merkittävästi kesyyntymiseensä totuttelemalla ihmisten läsnäoloon jo ennen kuin me olemme ottaneet mitään aktiivista roolia tässä kehityksessä. ”Hypoteesini mukaan ihmiset hallitsivat valtaosaa varhaisista kotieläimistä – ensin koiria, sitten sikoja, lampaita ja vuohia – pitkän aikaa tiedostamatta asiaa sen kummemmin”, sanoo genetiikan ja domestikaation asiantuntija Greger Larson brittiläisestä Durhamin yliopistosta. Sana domestikaatio ”viittaa johonkin ylhäältä käsin tapahtuvaan, johonkin, jota ihmiset tekivät tarkoitushakuisesti”, hän sanoo. ”Koko tarina monine mutkineen on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi.”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...