Numeropeliä

On lähes mahdotonta nimetä sellaista eläin- tai kasvilajia, jota ei olisi myyty – laillisesti tai laittomasti – lihan, turkin, nahan, laulun tai koristeellisuuden takia joko lemmikiksi tai hajusteen tai lääkkeen raaka-aineeksi. Kiina, Yhdysvallat, Eurooppa ja Japani ostavat joka vuosi miljar­dien eurojen arvosta luonnonvaraisia kasveja ja eläimiä maailman biologisesti rikkailta alueilta, esimerkiksi Kaakkois-Aasiasta. Näin toimiessaan ne ammentavat puistoja tyhjiksi ja ryöstävät luonnonalueita, usein vasta rakennettujen metsäautoteiden liepeiltä.

torstai 11. helmikuuta 2010

On lähes mahdotonta nimetä sellaista eläin- tai kasvilajia, jota ei olisi myyty – laillisesti tai laittomasti – lihan, turkin, nahan, laulun tai koristeellisuuden takia joko lemmikiksi tai hajusteen tai lääkkeen raaka-aineeksi. Kiina, Yhdysvallat, Eurooppa ja Japani ostavat joka vuosi miljardien eurojen arvosta luonnonvaraisia kasveja ja eläimiä maailman biologisesti rikkailta alueilta, esimerkiksi Kaakkois-Aasiasta. Näin toimiessaan ne ammentavat puistoja tyhjiksi ja ryöstävät luonnonalueita, usein vasta rakennettujen metsäautoteiden liepeiltä.

Matka luonnosta maailmanmarkkinoille alkaa yleensä siitä, että köyhät metsästäjät tai maanviljelijät ottavat eläimiä kiinni paikallisille kauppiaille, jotka myyvät ne eteenpäin. Jotkut kauppiaat – esimerkiksi Anson Wong – ovat jopa palkanneet omia salametsästäjiä, jotka ovat tekeytyneet turisteiksi. Aasiassa villieläimet päätyvät juhlapöytiin tai rohdoskauppoihin, länsimaissa taas eksoottisten eläinten harrastajien olohuoneisiin. Kaupan ekonomiaa on helppo ymmärtää taidehuutokauppana: mitä harvinaisempi esine, sitä korkeampi hinta.

Laittoman luontokaupan laajuudesta ei ole tarkkaa tietoa, mutta sen kannattavuus on kyllä tiedossa. Katteet ovat sitä luokkaa, että huumeparonitkin kalpenevat kateudesta. Salakuljettajat välttävät kiinnijäämisen piilottamalla laitonta kauppatavaraa laillisiin lähetyksiin, lahjomalla ympäristö- ja tulliviranomaisia ja peukaloimalla asiakirjoja. Vain harva jää ylipäänsä kiinni, ja rangaistukset ovat useimmiten parkkisakon luokkaa. Kasvien ja eläinten kauppa saattaa hyvinkin olla kaikkein kannattavin laittoman kaupankäynnin muoto.

Salakuljettajat myös hyödyntävät uhanalaisten lajien kauppaa säätelevän CITES-sopimuksen porsaanreikää. Kaikkiaan 175 valtion allekirjoittama CITES on maailman tärkein luonnonsuojelusopimus, ja se on luokiteltu lajien uhanalaisuusarvioinnin perusteella kolmeen ryhmään. Liite I käsittää esimerkiksi tiikerit, orangit ja muut niin lähellä sukupuuttoa olevat eläimet, että niillä käytävä kauppa on kokonaan kielletty. Liitteen II lajit ovat vähemmän uhanalaisia, ja niillä voidaan käydä kauppaa lupajärjestelmän ehtojen mukaisesti. Liitteen III lajeja suojaavat lainsäädännöllään valtiot, jotka ovat liittäneet ne CITES-luetteloon. CITES-sopimuksessa on kuitenkin yksi mittava poikkeus: vankeudessa kasvaneet yksilöt eivät saa luonnonvaraisten veroista suojelua.

Vankeudessa kasvattamisen kannattajat väittävät toiminnan keventävän luonnonvaraisiin populaatioihin kohdistuvaa painetta, vähentävän rikollisuutta, tyydyttävän joka tapauksessa säilyvää kansainvälistä kysyntää ja tuovan rahaa villieläinten ”kasvattamiselle” omistautuvien taskuihin. Nuo edut tulevat kuitenkin kyseeseen vain maissa, joiden lainvalvonta kykenee ehkäisemään rikkomuksia. Käytännössä salakuljettajat ovat perustavinaan kasvattamon ja väittävät luonnosta pyydettyjä tai kerättyjä eläimiä ja kasveja vankeudessa kasvaneiksi. Valekasvatus on vain yksi monista tavoista, joita Anson Wong käytti maailman suurimpiin lukeutuvan luontosalakuljetusimperiumin julkisivuna.

Nyt maailman pahamaineisin tuomittu matelijakauppias on siirtymässä uuteen suuntaan, joka saattaa osoittautua kohtalokkaaksi tiikerille, yhdelle planeetan palvotuimmista, karismaattisimmista ja uhanalaisimmista eläimistä.

Operaatio kameleontti

Erikoisyksikkö alkoi metsästää Anson Wongia syksyllä 1993. Yksikkö ylpeili sillä, että se kävi kiinni laajamittaiseen, kaupalliseen luontorikollisuuteen. 1990-luvulle tultaessa Yhdysvaltoihin tulvi laittomia matelijoita. Niiden hinnat olivat pilvissä: harvinaisen kilpikonnalajin edustajasta tai komodonvaraanista saatettiin maksaa 15 000 euroa. Matelijoita on helppo salakuljettaa, sillä ne ovat pieniä (ainakin poikasina) ja kestäviä ja pärjäävät vaihtolämpöisinä pitkiä aikoja ilman ruokaa tai vettä. Arvokkaat ja kannettavat matelijat olivat villieläinkaupan timantteja.

Ilmiantajat olivat jo vuosien ajan tuoneet esiin Anson Wongin nimeä, ja erikoisyksikkö epäili hänen olevan laittoman matelijakaupan pääjehu. Anson oli jo valmiiksi etsintäkuulutettu Yhdysvalloissa epäiltynä 1980-luvun lopulla tapahtuneesta matelijasalakuljetuksesta. Hänen sanottiin tietävän tasan tarkkaan olevansa lainsuojaton. Anson Wongia ei siis pystyttäisi noin vain huiputtamaan kaupantekoon hotellihuoneeseen tai napattaisi kuljettamassa omin käsin matelijoita jollakin lentokentällä. Yksikön pitäisi keksiä jotain ovelampaa.

Erikoisagentti Morrison – kaksimetrinen, ikänsä metsästystä harrastanut lakimiehen poika – sai vetovastuun. Hän vuokrasi pomonsa, erikoisagentti Rick Leachin, kanssa toimitilat San Franciscon ulkopuolelta. He täyttivät uuden Pac Rim -nimisen tukkuliikkeensä hyllyt ainoilla omistamillaan tavaroilla eli kuorma-autollisella aiemmista rikostutkinnoista yli jääneitä kotiloita ja koralleja: jättiläissimpukan kuorilla, pyramidikotiloiden kuorilla, kivikorallilla ja kaikella sellaisella valkoisella ja punertavalla roinalla, jota myydään akvaarioliikkeissä ja rantakojuissa. He mainostivat tuotteitaan lehdissä, ja kun laillisia tilauksia tuli sisään, kokeneet rikostutkijat pakkasivat tavarat omin käsin ja lähettivät asiakkaalle.

Erikoisyksikkö avasi Pac Rimin rinnalle Silver State Exotics -nimisen jälleenmyyntifirman, joka toimi Renon lähistöllä Nevadassa. Yhdistelmä antoi agenteille mahdollisuuden tehdä täyden palvelun kauppaa: he pystyivät ostamaan eläimiä tukkukaupalla Pac Rimin kautta ja myymään todisteina hyödyttömät otukset Silver State Exoticsin kautta, jolloin Pac Rim näytti menestyvältä kansainväliseltä yritykseltä (ja tuotti rahaakin). 19. lokakuuta 1995 Morrison lähetti faksin Ansonin omistamalle Sungai Rusa Wildlifelle ja esittäytyi simpukoiden ja korallien tukkukauppiaaksi, joka haluaisi laajentaa liiketoimiaan matelijoihin ja sammakkoeläimiin. Anson vastasi sivun mittaisella, tieteellisten nimien mukaan järjestetyllä hinnastolla, jossa hän tarjosi halpoja sammakoita ja konnia muutamalla eurolla ja kotigekkoja parillakymmenellä sentillä kappale. Yhden lajin kohdalla Anson käytti omaa nimeään alalajin määritteenä: ansoni. Listalla pisti silmään kaksi eläintä: flynkilpikonna (tunnetaan myös soutajakonnana) ja kauluslisko, jotka on suojeltu kaikilla elinalueillaan Papua-Uudessa-Guineassa, Indonesiassa ja Australiassa. Anson oli siis tarjonnut ventovieraalle Morrisonille esimakua laittomasta villieläinkaupasta heti ensi kohtaamisella.

Pian Anson jo kauppasi Morrisonille maailman harvinaisimpia ja arvokkaimpia Liitteeseen I kirjattuja matelijoita: komodonvaraania Indonesiasta, tuataraa Uudesta-Seelannista, kiinanalligaattoria ja harvinaisista harvinaisinta madagaskarilaista kilpikonnaa, angonokaa. Hän käytti hyväkseen lahjottua FedEx-työntekijää ja lähetti suojeltuja lajeja – esimerkiksi valegaviaalin ja sädekilpikonnia, jotka molemmat ovat Liitteen I lajeja – tekaistuihin toimitusosoitteisiin. Hän lennätti komodonvaraaneja suoraan Malesiasta Morrisonille piilotettuina hänen amerikkalaisen ”muulinsa” James Burroughsin kuljettamiin matkalaukkuihin. Hän lähetti sädekilpikonnia maailmalle jalat kuoren sisään teipattuina ja mustiin sukkiin käärittyinä laillisten matelijalähetysten pohjalla.

Morrison ihaili Ansonin kekseliäisyyttä. Anson pystyi hankkimaan kilpikonnia Perusta koskematta niihin sormellaankaan. Hän lähetti salapyyntiseurueita uusiseelantilaiselle suojelualueelle. Hän omisti eläinliiketoimintaa Vietnamissa ja kehui valvovansa kauppoja kiinalaisten muskeleiden voimalla.

Merkittävää oli se, että Anson käytti hyväkseen CITES-sopimuksen sisältämää mahdollisuutta vankeudessa kasvattamiseen ja väitti ulkomaille viemiensä villieläinten kasvaneen vankeudessa. Yhdessä harhautuksessaan hän kuljetti suuria määriä intiantähtikilpikonnia Dubain kautta väittäen niiden kasvaneen vankeudessa siellä. Kun tutkijat tarkastivat laitoksen, he löysivät kukkakaupan. Anson vakuutti Morrisonille, että Malesian viranomaisia ei ollut mitään syytä pelätä. Malesiassa kasvien ja eläinten salakuljetuksen vastaisesta toiminnasta ovat vastuussa tulli sekä luonto- ja kansallispuistoministeriö Perhilitan. Amerikkalaisesta kuriiristaan Anson mainitsi Morrisonille: ”Tullin kakkosmies tuo hänet lentokentältä suoraan minun toimistooni.”

Kerran Anson tarjosi Morrisonille kahtakymmentä timorinpytonia noin 10 000 eurolla. Morrison sanoi olevansa kiinnostunut niistä mutta pelkäsi tarvittavien CITES-papereiden puuttuvan. ”Niillä on varmasti paperit mukana”, Anson sanoi. ”Minulla on syntipukki, joka joutuu pidätetyksi. Tavarat takavarikoidaan, ja ministeriö myy ne minulle.”

Sitten Anson tarjosi Morrisonille sumatransarvikuonon ja jaavansarvikuonon sarvia – molemmat ovat Liitteessä I kiellettyjä lajeja. Hän puhui avoimesti shahtooshin, ”villojen kuninkaan”, saamisesta tiibetiläisistä khiruista. Hän saisi haltuunsa poikkeuksellisia lintuja, esimerkiksi balinkottaraisia, joiden luonnonvarainen populaatio on arviolta alle 150 yksilöä. Hän kehuskeli siniaralla, jonka uskotaan nyt kuolleen luonnosta sukupuuttoon, ja väitti hiljattain myyneensä kolme sellaista. Siniaran hinta mustassa pörssissä oli suunnilleen 70 000 euroa. Hänen laajeneva uskomattomien laittomien harvinaisuuksien listansa sisälsi myös pandannahkoja ja lumileopardinvuotia.

Anson Wongin pitäminen pelkästään matelijoiden salakuljettajana oli ollut karmea virhe, jonka ansiosta hän oli pystynyt toimimaan vapaasti ympäri maailmaa. Matelijat olivat luotaantyöntäviä, luotaantyöntävä oli näkymätöntä, näkymätön oli rahaa. Jos Anson pystyisi toteuttamaan tarjoamansa kaupat, lemmikkikauppoihin kautta maailman toimitetut halvat, lailliset matelijat olisivat vain kulissi laajalle, laittomalle luontosalakuljetukselle.

”Pystyn hankkimaan mitä vain mistä vain”, hän kirjoitti Morrisonille. ”Kysymys on vain siitä, kuinka paljon tietyille ihmisille maksetaan. Kerro mitä haluat, niin minä punnitsen riskit ja kerron mitä joudut maksamaan.”

”Minulle ei kukaan voi mitään”, hän rehenteli. ”Voisin myydä vaikka pandan, eikä siinä mitään. Kunhan pysyn täällä, olen turvassa.”

Lopulta viiden vuoden ja satojen tuhansien eurojen laittoman kaupankäynnin jälkeen Morrison oli valmis murtautumaan Malesian linnoitukseen, kuten hän Ansonin tukikohtaa kutsui. Hän ehdotti Ansonille uudenlaista liikekumppanuutta planeetan harvinaisimpien eläinten kaupan parissa. ”Huipputuloja, vaikeasti löydettäviä juttuja”, Anson vastasi. ”Olen hankkiutunut sellaiseen asemaan, että ihmiset tarjoavat ensin minulle ja vasta sitten muille.” Morrison oli onnistunut.

Morrison ehdotti, että he alkaisivat salakuljettaa karhunsappea, joka on yksi kiinalaisen lääketieteen käyttämistä aineista. Anson myönsi, että sen kysyntä oli kova Kiinassa ja Etelä-Koreassa, ja sanoi asiakkaansa olevan halukas maksamaan nesteestä kovan hinnan. ”Muista, että minä en tee kauppoja suoraan – liian vaarallista”, hän kirjoitti Morrisonille. Sen sijaan hän käyttäisi välittäjää. Morrison sanoi, että hänen liikekumppaninsa voisi hankkia karhunsappea Kanadasta, mutta suostuisi yhteistyöhön Ansonin kanssa vasta tavattuaan hänet ensin. Anson oli vastahakoinen. Hän kertoi Morrisonille, että koska hänestä oli annettu pidätysmääräys, hän ei voisi tulla Yhdysvaltoihin, eikä Kanadakaan houkutellut.

”Voimme tavata missä vain täällä Aasiassa”, Anson kirjoitti. Argentiina, Etelä-Afrikka, Peru, Ranska ja Englantikin kävisivät. ”Uusi-Seelanti ei, eikä Australia”, hän jatkoi. He päätyivät Meksikoon.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...