Traumat häiritsevät aivojen kehitystä

Tämä hetki on merkittävä ihmisen ja norsun välisessä, ajoittain hankalassakin suhteessa sikäli, että jo pitkään kertyneet anekdootit norsun poikkeuksellisesta älykkyydestä ovat saamassa tieteellistä vahvistusta. Tutkimukset osoittavat, että aivojen rakenne on norsuilla ja ihmisillä hämmästyttävän samanlainen.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Tämä hetki on merkittävä ihmisen ja norsun välisessä, ajoittain hankalassakin suhteessa sikäli, että jo pitkään kertyneet anekdootit norsun poikkeuksellisesta älykkyydestä ovat saamassa tieteellistä vahvistusta. Tutkimukset osoittavat, että aivojen rakenne on norsuilla ja ihmisillä hämmästyttävän samanlainen.

MRI-kuvat paljastavat, että nisäkkäiden muistiin yhdistyvä ja tunteiden käsittelyssä mukana oleva limbisen systeemin tärkeä osa, aivoturso, on norsuilla kookas. Norsuaivojen on myös todettu sisältävän runsaasti erikoistuneita hermosoluja, joita kutsutaan sukkulasoluiksi. Niiden arvellaan ihmisillä liittyvän tietoisuuteen, empatiaan ja sosiaaliseen tiedostamiseen. Norsut ovat myös läpäisseet peilikokeen, joka osoittaa niiden tunnistavan itsensä – tähän mennessä siihen on luultu kykenevän vain ihmisten ja joidenkin ihmisapinoiden sekä delfiinien.

Yhteiset neurobiologiset piirteet ovat innoittaneet joitakin tutkijoita selvittämään, esiintyykö nuorilla, kovia kokeneilla norsuilla traumanjälkeisen stressihäiriön (PTSD) oireita kuten orvoiksi jääneillä lapsilla sotien ja kansanmurhien jälkeen. Psykologi Gay Bradshaw on yhdistänyt ihmisen aivotutkimuksen ja psykologian uusimmat tuulet hämmästyttäviin norsujen käyttäytymistä koskeviin havaintoihin. Hän arvelee joidenkin uhanalaisten norsupopulaatioiden kärsivän kroonisesta stressistä ja traumoista, jotka johtuvat ihmisten tunkeutumisesta niiden maille sekä norsujen tappamisesta.

Ennen vuonna 1989 solmittua kansainvälistä norsunluukaupan kieltoa salametsästäjät verottivat rajusti monia norsupopulaatioita ja muuttivat paikoin niiden sosiaalista rakennetta merkittävästi, sillä heidän tähtäimeensä joutuivat etunenässä iäkkäät norsut. Kentällä työskentelevät biologit huomasivat vanhojen matriarkkojen, hoivaajanaaraiden ja sonnien vähentyneen rajusti joissakin heikoissa ryhmissä. Esimerkiksi Ugandassa muuan tutkimus raportoi, ettei monillakaan 15–25-vuotiailla naarasnorsuilla ollut lainkaan elossa olevia lähisukulaisia.

Kieltoa seuranneina vuosikymmeninä jotkin populaatiot ovat elpyneet vakaalle tasolle, mutta asutuksen levittäytyminen uhkaa yhä valtaosaa norsuista. Salametsästys on roihahtanut rajuun nousuun viiden viime vuoden aikana Kongon altaassa ja laajoilla Keski- ja Itä-Afrikan alueilla, ja moni norsuperhe on menettänyt useimmat aikuisista naaraistaan. Näissä ryhmissä poikasten kasvatus siirtyy yhä kokemattomampien naaraiden vastuulle. Kasvava joukko orponorsuja, joista moni on nähnyt oman vanhempansa kuolevan joko kannan harventajien tai salametsästäjien kädestä, kasvaa aikuiseksi vailla perinteistä tukiverkostoa.

”Vanhempien norsujen puute sekä perheenjäsenten joukkomurhan näkemisen aiheuttama äärimmäinen psykologinen ja fyysinen trauma häiritsevät nuoren norsun kehitystä”, sanoo Bradshaw.

Bradshaw pohtii, että varhaisiässä saatu trauma ja sosiaalisen perherakenteen mureneminen saattavat osaltaan selittää outoa käyttäytymistä, josta kenttäbiologit ovat raportoineet. Esimerkiksi eteläafrikkalaisen Pilanesbergin riistansuojelualueen nuoret urosnorsut tappoivat vuosina 1992–1997 yli 40 sarvikuonoa – mikä kertoo epänormaalista aggressiivisuudesta – ja joissakin tapauksissa ne yrittivät astua sarvikuonoja.

Kyseiset norsunuorukaiset olivat nähneet, kun niiden perheitä tapettiin Krugerin kansallispuistossa kannanharvennusammunnoissa – näiden laillisten tappojen tarkoituksena on pitää norsukannat hallinnassa. Noihin aikoihin orvoksi jääneet norsunpoikaset oli tapana kytkeä tapettujen sukulaistensa ruhoihin siksi aikaa, kunnes ne saatiin kootuksi yhteen uudelle alueelle siirtämistä varten. Pilanesbergiin siirretyt orvot kasvoivat täysi-ikäisiksi ilman yhdenkään aikuisen urosnorsun tukea. ”Nuoret urokset tapaavat seurailla vanhempia, sukupuolisesti aktiivisia sonneja”, kertoo Joyce Poole. ”Ne näyttävät ottavan oppia vanhemmistaan. Näillä nuorukaisilla ei kuitenkaan ollut sellaisia roolimalleja.”

Ihmisen traumaperäisten häiriöiden asiantuntija Allan Schore on tehnyt yhteistyötä Bradshaw’n kanssa, ja hänen mukaansa norsunuorten käytös täsmää ihmisen PTSD-diagnoosin oireisiin.

”Monet tutkimukset osoittavat, että useilla nisäkkäillä, esimerkiksi ihmisillä ja norsuilla, on neurobiologisia kiintymismekanismeja”, hän selittää. ”Emon ja jälkeläisten välinen tunnesuhde vaikuttaa kehittyvän jälkeläisen aivojen rakenteeseen. Jos varhaiset kokemukset ovat traumaattisia, aivohermoyhteyksiä kehittyy vähemmän etenkin tunneperäistä tietoa käsitteleville ja stressiä hallitseville alueille. Se taas merkitsee heikompaa sietokykyä ja pysyviä puutteita vihanhallinta-, viestintä- ja empatiakyvyissä.”

Yksi hanke, jolla pyrittiin korjaamaan rikkinäistä norsuyhteisöä, tukee tuloksillaan ajatusta, jonka mukaan varhainen trauma ja roolimallien puute voivat johtaa aggressioihin: kun Pilanesbergin noin 85 norsun populaatioon siirrettiin Joyce Poolen ehdotuksesta kuusi vanhempaa urosta, nuorukaisten riehuminen ja ennenaikaiset hormonaaliset muutokset loppuivat oitis.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...