Länsi-Afrikan leijonat hätää kärsimässä

Leijonat saattavat pian hävitä kokonaan Länsi-Afrikasta, jos luonnonsuojelutoimia ei tehosteta. Näin ennustetaan tuoreessa tutkimuksessa.

tiistai 14. tammikuuta 2014 teksti Brian Clark Howard - daily news

Leijonat olivat aikoinaan levittäytyneet yli 2 400 kilometrin laajuiselle alueelle Senegalista Nigeriaan. Tuoreen tutkimuksen mukaan leijonia on jäljellä enää arviolta 250 täysikasvuista yksilöä ja niiden nykyinen elinalue kattaa vain alle prosentin muinaisesta elinalueesta. Ne muodostavat neljä erillistä populaatiota, yhden Senegaliin, kaksi Nigeriaan ja yhden Beninin, Nigerin ja Burkina Fason rajaseuduille. Vain viimeksi mainittuun kuuluu yli 50 yksilöä.

”Kukaan ei tiennyt, että leijonien tilanne Länsi-Afrikassa on näin hälyttävä”, kertoo yksi raportin laatijoista, Philipp Henschel, National Geographic -lehdelle. Henschel on suurten kissaeläinten suojeluyhdistyksen, Pantheran, tutkimuskoordinaattori, jonka asemapaikka on Gabon. ”Monissa maissa ei tiedetty lainkaan, että noilla alueilla on niin vähän leijonia, koska tutkimusten tekoon ei ole ollut rahaa.”

”Kaikki nämä alueet ovat yhä sopivia leijonien asuinalueiksi, joten luulimme, että niillä kaikilla elää leijonia”, sanoo Henschel. ”Sen sijaan löysimme vain neljä toisistaan erillistä ja vakavasti uhanalaista populaatiota.”

Itsenäinen alalaji?

Länsiafrikkalaisen leijonan taksonomia on parhaillaan Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n pohdittavana. Uudet geneettiset tutkimukset viittaavat siihen, että se on ehkä itsenäinen Etelä- ja Itä-Afrikan leijonien alalaji. Etelä- ja Itä-Afrikassa arvellaan olevan alle 35 000 leijonaa. Ne tunnetaan yleensä paremmin kuin länsiafrikkalaiset sukulaisensa. Henschel kannattaa uuden alalajin nimeämistä. Se luokitellaan IUCN:n listalla todennäköisesti "äärimmäisen uhanalaiseksi", mikä edellyttäisi lisää kansainvälistä tukea sen suojelemiseksi, Henschel toteaa.

Länsiafrikkalaiset leijonat ovat kevyempiä rakenteeltaan kuin Itä- ja Etelä-Afrikan leijonat. Niillä näyttää olevan pidemmät jalat, ja uroksilla on ohuempi harja.

”Länsi-Afrikan leijonat eroavat geneettisesti Itä- ja Etelä-Afrikan leijonista enemmän kuin Siperian tiikerit Intian tiikereistä”, sanoo Hans de longh, alankomaalaisen Leidenin yliopiston leijonientutkija, joka ei ole osallistunut uuteen tutkimukseen. Länsiafrikkalaisilla leijonilla on ilmeisesti enemmän yhtäläisyyksiä Pohjois-Afrikassa eläneiden, sukupuuttoon kuolleiden barbarileijonien sekä Intiassa vielä elävien viimeisten aasialaisten leijonien kanssa, toteaa Philipp Henschel.

Länsi-Afrikan leijonat elävät sitä paitsi pienemmissä laumoissa. ”Itä- ja Etelä-Afrikassa laumaan voi kuulua jopa 40 yksilöä, mutta Länsi-Afrikassa lauma koostuu yleensä yhdestä uroksesta, yhdestä tai kahdesta naaraasta sekä niiden vielä vieroittamattomista pennuista”, Henschel kertoo.

Metsänhakkuut koettelevat Länsi-Afrikkaa pahemmin kuin mantereen muita kolkkia. Aiemmin leijonat vaeltelivat ympäriinsä tiheissä metsissä, mutta viime vuosina niiden on täytynyt pikemminkin tyytyä avoimempiin metsiin ja savannimaisiin seutuihin suojelluilla alueilla. Yleensä ottaen maaperä on köyhempää ja saaliita on vähemmän Afrikan läntisessä osassa, ”mikä todennäköisesti selittää pienemmät laumakoot”, sanoo Philipp Henschel.

Uhkia on monia

Leijonan historiallinen levinneisyysalue Länsi-Afrikassa on pienentynyt rajusti maankäytön suurten muutosten vuoksi, Henschel kertoo. Kun väestö alkoi viljellä maata, kaataa puita ja metsästää villieläimiä, suuret kissapedot jäivät ahtaalle. Pienistä suojellun luonnon ”saarekkeista” tuli niiden ainoa toivo.

Aivan viime vuosina paikalliset asukkaat ovat kuitenkin tappaneet luonnonsuojelualueilla eläviä leijonia, koska leijonat ovat käyneet asukkaiden karjan kimppuun. Henschelin mukaan vielä tätäkin suurempi ongelma on leijonien saaliseläinten salametsästys, kun riistaa havitellaan myytäväksi paikallisille markkinoille. Huono taloustilanne ja liikakalastus rannikoilla on yhä enemmän johtanut siihen, että väestön nälkää näkevä osa metsästää luvattomasti suojelualueilla.

”Villieläinten lihasta on tullut niin kysyttyä, että sen markkinat ovat laajenemassa kansainvälisiksi”, sanoo Henschel. ”Burkina Fasossa näimme salametsästäjiä, jotka tulivat Nigeriasta 160 kilometrin päästä ampumaan suurriistaa ja kuljettamaan sen rajan yli pakettiautoissa.”

Henschel tietää, ettei Länsi-Afrikan luonnonpuistoilla yksinkertaisesti ole ollut resursseja estää kostoksi tehtyjä tappoja tai salametsästystä. ”Kun tarkastelimme 21:tä valvottua aluetta, havaitsimme, että kuudella niistä ei ollut minkäänlaista toimintabudjettia, ja verrattuna Itä- ja Etelä-Afrikan suurten eläinten suojelualueisiin kaikki Länsi-Afrikan alueet kärsivät miehistöpulasta. Ne ovat käytännössä suojeltuja vain paperilla, joten salametsästäjien on helppo tehdä niissä tuhojaan.”

Hans de longh, joka on tutkinut länsiafrikkalaisia leijonia yli 20 vuotta mutta ei vielä ole saanut uutta tutkimusta käsiinsä, sanoo: ”Voin vahvistaa, että tilanne näyttää hyvin synkältä. Tämän alueen suojelu on jätetty retuperälle vuosikausiksi, ja vasta aivan viime vuosina on saatu käyttöön vähän varoja sen luonnon suojelemiseksi.”

Onnistuuko pelastaminen?

Länsiafrikkalaisten leijonien kohtalo ratkeaa ”seuraavien viiden vuoden kuluessa, ehkä jopa aiemmin”, sanoo Philipp Henschel. ”Jos saamme tarvittavan rahoituksen yhteistyössä kansallisten viranomaisten ja kansainvälisen yhteisön kanssa, uskon, että vielä on toivoa. Asialle omistautuneita ihmisiä löytyy kyllä, mutta heillä ei ole rahaa.”

Henschelin mukaan menestyksen avain pitkällä aikavälillä on se, että luonnonsuojeluvaroja voidaan täydentää muilla tulonlähteillä, kuten esimerkiksi luontoturismilla, joka vuosittain tuottaa miljardeja dollareita Etelä- ja Itä-Afrikkaan. Länsi-Afrikka ei tähän mennessä ole vetänyt puoleensa kovinkaan paljon turisteja, sanoo Henschel, ja ”länsiafrikkalaiset hallitukset ovat olleet nihkeitä panostamaan suojelualueisiin, koska ne eivät voi olla varmoja nopeasta tulojen saannista.”

De longh lisää: ”Uskon, että tie eteenpäin perustuu koulutusohjelmien kehittämiseen ja paikallisten vartijoiden opettamiseen.”

”Länsi-Afrikan leijonilla on ainutlaatuiset geneettiset sekvenssit, joita ei ole muilla leijonilla, ei myöskään eläintarhoissa tai vankeudessa elävillä”, kertoo Christine Breitenmoser, joka on yksi IUCN/SCC:n alaisen suurten kissaeläinten asiantuntijaryhmän johtajista. ”Jos menetämme Länsi-Afrikan leijonat, menetämme ainutlaatuisen, paikallisiin oloihin sopeutuneen populaation, jollaista ei löydy mistään muualta. Siksi niiden suojelutoimilla on todella kiire.”

Henschel kertoo olevansa varovaisen optimistinen. Ehkä Maailmanpankki, ulkomaiset hallitukset tai muut kansainväliset järjestöt innostuvat auttamaan Länsi-Afrikkaa, jotta se voi kehittää infrastruktuuriaan kestävän kehityksen mukaista matkailua varten, hän esittää.

”Venäjän Kaukoidässä siperiantiikeri menestyy nyt paremmin sen ansiosta, että sen suojeluun on panostettu rahaa, koska kaikki tuntevat tiikerin tilanteen”, sanoo Philipp Henschel. ”Toivomme, että voimme luoda samankaltaisia hankkeita Länsi-Afrikassa.”

Raportti

Raportti, joka julkistettiin 8. tammikuuta PLOS ONE -tiedejulkaisun nettisivuilla, esittelee ”masentavia tuloksia” tutkimuksesta, jota on tehty kuuden vuoden ajan 11 valtion alueella.

Philipp Henschel ja hänen kollegansa ovat jatkaneet työtä yhdysvaltalaisen Duken yliopiston tutkijoiden aiempien tutkimusten pohjalta. Molemmat ryhmät ovat saaneet tukea National Geographicin suurten kissaeläinten suojeluhankkeesta (Big Cats Initiative). Tuore tutkimus kattaa 21 suojeltua aluetta 11 länsiafrikkalaisessa valtiossa.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...