Uhkarohkeaa kohtaa kuolema

Spurtattuaan kahden pellon poikki vain yhdessä päivässä urhea rouva E oli hakeutunut raja-aidan turviin, missä kasvoi tiheässä rikkaruohoa ja minne auran siivet tai niittokoneen terät eivät koskaan yltäisi. Kesäkuun lopulla se eteni 200 metriä päivässä edelleen aitalinjaa myötäillen keskellä luotaantyöntävää kivien, rikkaruohojen ja jyrsijänkolojen sekamelskaa. Siinä kohdassa pysähdyimme ja jäimme puun varjoon lepäämään. Olimme taittaneet kalkkarokäärmeen kahdeksan viikon muuton neljässä tunnissa ja olimme yltä päältä hiessä.

torstai 25. marraskuuta 2010

Spurtattuaan kahden pellon poikki vain yhdessä päivässä urhea rouva E oli hakeutunut raja-aidan turviin, missä kasvoi tiheässä rikkaruohoa ja minne auran siivet tai niittokoneen terät eivät koskaan yltäisi. Kesäkuun lopulla se eteni 200 metriä päivässä edelleen aitalinjaa myötäillen keskellä luotaantyöntävää kivien, rikkaruohojen ja jyrsijänkolojen sekamelskaa. Siinä kohdassa pysähdyimme ja jäimme puun varjoon lepäämään. Olimme taittaneet kalkkarokäärmeen kahdeksan viikon muuton neljässä tunnissa ja olimme yltä päältä hiessä.

Näillä main E oli viettänyt suurimman osan kyseisen vuoden kesästä, paritellut ainakin kerran ja lihottanut itseään jyrsijöillä paluumuuttoa, seuraavaa horrostalvea ja tiineyttä varten. Se oli Jørgensenin mukaan tuottavaa mutta vaarallista seutua, koska maatalouskoneet voisivat pilkkoa käärmeen kuin kesäkurpitsan ja peltotien liikenne voisi litistää sen nahkavyöksi. Maiseman kokemat muutokset eivät suosineet pitkän matkan kalkkarokäärmemuuttoa. Tuolla hetkellä mies nimeltä Aldo Pederzolli saapui paikalle mönkijällään kuin yhden ihmisiän aikana tapahtuneiden muutosten ruumiillistuma.

Pederzolli oli maanviljelijä, jonka mailla seisoimme ja joka oli toivottanut Jørgensenin tervetulleeksi tekemään tutkimustaan. Hän oli 80-vuotiaaksi hyväkuntoisen näköinen ruskeasilmäinen mies, jolla oli kirkas ääni ja auringon kypsyttämä hymy. Kun meidät esiteltiin ja hän kuuli läsnäoloni syyn, hän sanoi: ”Minä sitten pidän kalkkarokäärmeistä.” Kun on riittävän paljon hyviä käärmeitä, ei tarvitse huolehtia taskurotista, hän lisäsi. Hän muisteli nähneensä nuorena miehenä paksuja, vanhoja kalkkarokäärmeitä kylväessään kesantopeltoa. Niin isoja ei enää näy. Niillä oli joen lähellä kolo, ja ne tapasivat muuttaa kymmenen kilometrin päähän mukavan aukealle preeriapläntille, jossa oli paljon taskurottia. Eivätpä muuta enää.

Vaikka se pelkkä hypoteesi onkin, Jørgensen epäilee luonnonvalinnan – tässä kohtaa rohkeimpien kuoleman – muuttavan muuttavien kalkkarokäärmeiden yhteisön paikalliseksi.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...