Angkorin loppu

Kesäkuisena päivänä puolenpäivän aikaan noin 15 kilometriä Angkor Watista pohjoiseen edes neljä metriä pitkä mutainen kaivanto ei anna suojaa auringolta. Fletcher riisuu lippalakkinsa ja pyyhkii otsaansa. Aivan kuin itsevarma tutkija olisi juuri laukaisemassa tarkan selityksen punaharmaille kivenlohkareille, joita hänen tutkimusryhmänsä APSARA:n Chhay Rachnan kanssa on kaivanut esiin. Sen sijaan hän huokaa ja sanoo: ”Tämä on kerrassaan upeaa!”

tiistai 22. joulukuuta 2009

Kesäkuisena päivänä puolenpäivän aikaan noin 15 kilometriä Angkor Watista pohjoiseen edes neljä metriä pitkä mutainen kaivanto ei anna suojaa auringolta. Fletcher riisuu lippalakkinsa ja pyyhkii otsaansa. Aivan kuin itsevarma tutkija olisi juuri laukaisemassa tarkan selityksen punaharmaille kivenlohkareille, joita hänen tutkimusryhmänsä APSARA:n Chhay Rachnan kanssa on kaivanut esiin. Sen sijaan hän huokaa ja sanoo: ”Tämä on kerrassaan upeaa!”

Tiiviisti toisiinsa sopivat kivenlohkareet oli veistetty lateriitista, huokoisesta rautapitoisesta maasta, joka kovettuu joutuessaan tekemisiin ilman kanssa. Kun Fletcher ja Pottier muutama vuosi sitten löysivät rakennelman ensimmäisen osan, he pitivät sitä sulkuportin jäänteenä.

”Siitä on tullut hirviö”, Fletcher sanoo. Lohkareet ovat jäänteitä ylijuoksutusluiskasta, joka peitti ehkä jopa jalkapallokentän mittaisen padon kaltevaa reunaa. 800-luvun lopulla Angkorin lihavina vuosina kaivettu pitkä kanava muutti Siem Reap -joen kulkua ja ohjasi sen etelään kohti vasta rakennettua Itäistä barayta, joka oli lähes yhtä suuri kuin myöhemmin rakennettu Läntinen baray. Jokeen pystytetty pato ohjasi vettä kanavaan, mutta osa massiivisesta rakennelmasta saattoi myös toimia ylijuoksutusväylänä monsuunitulvien aikaan ja ohjata liian ylös nousseen veden vanhaan jokiuomaan.

Ylijuoksutusluiskan rauniot antavat tärkeän johtolangan sukupolvien ajan jatkuneeseen taisteluun, jossa khmerrakentajat pyrkivät hallitsemaan yhä monimutkaisemmaksi ja vaikeammin hallittavaksi kasvavaa vesijärjestelmää. ”He luultavasti käyttivät suuren osan elämästään sen korjaamiseen”, sanoo Fletcher. Jotkin padon palaset lojuivat sikin sokin, ja suuria muurattuja osuuksia puuttui kokonaan. ”Loogisin selitys on padon pettäminen”, Fletcher sanoo. Joki saattoi jäytää patoa ja heikentää sitä vähitellen. Kenties sen vei mennessään poikkeuksellisen kova tulva, jollaisia tulee ehkä kerran sadassa tai viidessä sadassa vuodessa. Sen jälkeen khmerit purkivat valtaosan kivirakenteista ja käyttivät lohkareet muihin tarkoituksiin.

Toinen merkki vesijärjestelmän pettämisestä tulee Läntisen barayn keskellä sijaitsevan saaritemppelin, Läntisen mebonin, vesialtaasta. Sen mudassa säilyneet siitepölyhiukkaset todistavat, että lootus ja muut vesikasvit kukoistivat altaassa 1200-luvun alkuun asti. Sen jälkeen kuvaan ilmaantuu uudenlaista siitepölyä, joka on peräisin esimerkiksi saniaisista ja muista rämettä tai kuivaa maata suosivista kasveista. Juuri Angkorin lakipisteen aikoihin yksi sen tekoaltaista ilmeisesti kuivui joksikin aikaa. ”Jokin meni pieleen jo paljon aiemmin kuin olimme ajatelleet”, sanoo Suur-Angkor-hankkeen siitepölyasiantuntija ja varajohtaja Daniel Penny.

Vesiverkoston hajoaminen olisi altistanut Angkorin luonnonilmiölle, jollaista yksikään senaikainen insinööri ei pystynyt ennakoimaan. Eurooppa koki 1300-luvulta alkaen usean vuosisadan ajan yllättävää säätä, jolle olivat ominaisia ankarat talvet ja viileät kesät. Viime aikoihin asti muiden maailmankolkkien kohtalosta tuon ”pienen jääkauden ” aikana oli tarjolla vain hajanaisia tietoja, mutta nyt näyttää siltä, että myös Kaakkois-Aasia koki ilmastomullistuksen.

Angkorin tienoilla kesämonsuuni kestää osapuilleen toukokuusta lokakuuhun ja tuo lähes 90 prosenttia alueen koko vuoden sademäärästä. Luotettava monsuuni on elintärkeä kaikenlaiselle elämälle, myös ihmisille. Saadakseen selville menneiden aikojen monsuunien muodot newyorkilaisen Lamont-Doherty Earth Observatoryn tutkija Brendan Buckley lähti ryhmänsä kanssa Kaakkois-Aasian metsiin etsimään vuosirenkaita kasvattavia puita. He tiesivät, ettei kyseessä ollut helppo urakka, sillä useimmilla alueen lajeilla ei ole selkeitä kasvurenkaita tai ainakaan sellaisia, jotka kasvaisivat aina vuosi kerrallaan. He löysivät joukon pitkäikäisiä lajeja, esimerkiksi tiikkiä ja sypressikasveihin kuuluvaa, harvinaista po mu -puuta. Jotkin po mut on luetteloitu yhdeksän vuosisadan ikäisiksi, ja sellaiset ovat eläneet niin Angkorin hienoimmat hetket kuin sen tuhonkin.

Ohuiden vuosirenkaiden sarjat kertoivat, että po mu -puut olivat selviytyneet peräkkäisistä äärimmäisen kuivuuden kausista vuosina 1362–1392 ja 1415–1440. Noina vuosina monsuuni oli heikko tai myöhässä, ja joinakin vuosina se saattoi jäädä kokonaan tulematta. Toisina vuosina seutua taas piiskasivat megamonsuunit. Äärimmäiset sääolot saattoivat olla valmiiksi heikentyneelle kuningaskunnalle viimeinen pisara. Angkorin vesihuolto oli ollut pulassa jo vuosikymmeniä aiemmin, mistä todistaa hylätty Läntinen baraykin.

”Emme tiedä, miksi vesijärjestelmä toimi aliteholla, se on täysi arvoitus”, sanoo Penny. ”Se kuitenkin tarkoittaa sitä, että Angkorilla ei todellakaan ollut rasvaa poltettavaksi. Kaupunki oli kuivuuden armoilla pahemmin kuin koskaan aikaisemmin.” Pitkittyneet ja vakavat kuivuusjaksot, joiden välissä ilmaantui satunnaisia kaatosateita, ”olisivat raunioittaneet vesijärjestelmän”, Fletcher sanoo.

”Tästä paikasta ei kuitenkaan ollut tulossa mitään aavikkoa”, Penny sanoo. Tonle Sapin tulvatasangolla päätemppeleiden eteläpuolella asuneet ihmiset olisivat olleet suojassa pahimmilta seurauksilta. Tonle Sap saa vettä Mekongista, jonka latvavesillä sijainneisiin Tiibetin jäätiköihin muuttunut monsuuni ei olisi vaikuttanut juuri mitenkään. Vaikka khmerinsinöörit taitavia olivatkin, he eivät kyenneet lievittämään pohjoisen kuivia oloja siirtämällä Tonle Sapin vettä vastavirtaan, sillä pumppuna he pystyivät käyttämään vain painovoimaa.

Jos Pohjois-Angkorissa nähtiin nälkää ja kaupungin muissa osissa korjattiin hyviä riisisatoja, pöytä oli katettu vakaville levottomuuksille. ”Kun trooppisten maiden väestö ylittää maan kantokyvyn, syntyy todellisia ongelmia”, sanoo Yalen yliopiston antropologi Michael Coe. ”Se johtaa väistämättä kulttuurin romahdukseen.” Aliravittu, sisäisten kiistojen vaivaama armeija olisi saattanut kaupungin alttiiksi valloitukselle. Ayutthayan hyökkäys ja khmerkuninkaan syrjäyttäminen sijoittuivatkin lähelle toisen pitkän kuivuuskauden loppua.

Kun ilmastokaaokseen lisätään kuningaskuntaa jo muutenkin heikentänyt poliittisten ja uskonnollisten tuulten kääntyminen, Angkorin kohtalo oli sinetöity, sanoo Fletcher. ”Maailma Angkorin ympärillä oli muuttumassa. Yhteiskunta oli siirtymässä uuteen vaiheeseen. Angkorin selviytyminen olisi ollut yllätys.”

Khmerien valtakunta ei ollut ensimmäinen sivilisaatio, joka kaatui ilmastokatastrofiin. Kun Angkor oli vuosisatoja aiemmin vasta nouseva voima, samankaltainen ilmiö moukaroi mayojen kaupunkivaltioita maapallon toisella puolen Meksikossa ja Keski-Amerikassa. Moni tutkija uskookin nyt, että mayat kaatuivat liikakansoitukseen ja ympäristönsä tuhoutumiseen, joka johtui kolmesta 800-luvulla koetusta ankarasta kuivuuskaudesta. ”Angkorille kävi oikeastaan aivan samoin”, sanoo Coe, joka havaitsi 1950-luvulla ensimmäisten joukossa yhtäläisyyksiä khmer- ja mayakulttuurien välillä.

Nyky-yhteiskuntien voi olla pakko varautua vastaavanlaisiin ilmastohaasteisiin. Buckleyn mukaan Angkorin megakuivuudet aiheutuivat mitä todennäköisimmin voimakkaasta ja pitkäkestoisesta El Niñosta, joka lämmitti trooppisen Tyynenmeren keski- ja itäosan pintavesiä. Tutkijat väittelevät siitä, johtaako ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen voimakkaampiin El Niñoihin, mutta vietnamilaiset vuosirenkaat todistavat sen, että Tyynenmeren luonnollinenkin heilahtelu voi johtaa katastrofiin.

Angkorin loppu on opettavainen kertomus ihmisen kekseliäisyyden rajallisuudesta. Khmerit olivat mullistaneet maailmansa ja tehneet valtavan sijoituksen, jonka hylkääminen olisi ollut hallitsijoille musertavaa. ”Angkorin hydraulinen järjestelmä oli uskomaton koneisto, ihmeellinen mekanismi maailman hallitsemiseksi”, Fletcher sanoo. Sen suunnittelijat onnistuivat pitämään sivilisaation merkittävimmän saavutuksen käyttökunnossa kuuden vuosisadan ajan, kunnes kohtasivat vahvempansa.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...