Ihmeellinen Angkor

Uskomattomiin korkeuksiin kohonnut pyhä kaupunki saattoi itse kylvää oman tuhonsa siemenen.

tiistai 22. joulukuuta 2009 teksti Richard Stone

Satoja vuosia vanha temppeli ilmestyy näkyviin ja katoaa taas kuin hallusinaatio. Aluksi se on pelkkä ruskea läikkä pohjoiskambodžalaisen metsän latvustossa. Silmiemme alla levittäytyy muinainen Angkorin kaupunki, jonka raunioissa asuu nykyisin lähinnä riisinviljelijöitä. Puujaloillaan kesämonsuunin ulottumattomissa seisovien khmertalojen ryppäät täplittävät maisemaa noin 30 kilometriä täältä etelään sijaitsevalta Kaakkois-Aasian ”suurelta järveltä” Tonle Sapilta aina Kulenvuorille, jotka kohoavat tulvatasangosta suunnilleen saman matkan päässä pohjoisessa. Kun Donald Cooney ohjaa ultrakevyen lentokoneen puunlatvojen tasalle, lumoava temppeli tulee näkyviin.

1940-luvulla kunnostettu, 1100-luvulla hindujumala Vishnulle omistettu Banteay Samre kertoo keskiaikaisen khmervaltakunnan kultakaudesta. Varsinainen temppeli on rakennettu kahden sisäkkäisen, neliskanttisen muurin suojiin. Niitä saattoi kiertää vallihauta, joka kuvasti hindujumalten myyttistä kotia, Meruvuorta, ympäröineitä valtameriä. Banteay Samre on vain yksi niistä yli tuhannesta pyhäköstä, jotka khmerit pystyttivät Angkorin kaupunkiin rakennusvimmassa, jonka mittakaava ja kunnianhimo vetävät vertoja Egyptin pyramideille.

Khmerien valtakunta piti pintansa 800-luvulta 1400-luvulle ja hallitsi laajimmillaan suurta osaa Kaakkois-Aasiasta läntisestä Myanmarista (Burma) itäiseen Vietnamiin. Peräti 750 000 ihmistä asui noin tuhannen neliökilometrin alueella valtakunnan pääkaupungissa Angkorissa, joka oli esiteollisen maailman laajin kaupunki. Kun portugalilaislähetyssaarnaajat sattuivat 1500-luvulla Angkor Watin – kaupungin näyttävimmän temppelin ja maailman suurimman uskonnollisen monumentin – lootuksenmuotoisten tornien juurelle, suurvallan loistokas pääkaupunki oli henkitoreissaan.

Tutkijoilla on tarjota pitkä luettelo Angkorin alamäen mahdollisia syitä: esimerkiksi ahnaat valloittajat, uskonnollinen käänne tai sisämaakaupungin kohtaloksi koitunut siirtyminen valtamerikauppaan. Kyse on kuitenkin suurimmaksi osaksi arvailusta, sillä vaikka temppeleiden ovenpielissä ja erillään seisovissa steeloissa on säilynyt suunnilleen 1 300 kaiverrusta, ne eivät hiiskahda sanaakaan valtakunnan romahduksen mahdollisista aiheuttajista.

Hiljattain tehdyt kaivaukset – eivät temppeleissä vaan suurkaupungin mahdollistaneissa rakenteissa – ovat paljastamassa uutta vastausta. Näyttää siltä, että Angkorin kohtaloksi koitui sama nerokkuus, joka teki pienten valtioiden hajanaisesta ryhmästä yhden suurvallan. Sivilisaatio sai kesytettyä Kaakkois-Aasian kausittaiset tulvat mutta hiipui menetettyään otteen tärkeimmästä luonnonvarastaan, vedestä.

Kiehtova silminnäkijäkertomus loihtii kuvan kukoistuksensa huipulla olevasta suurkaupungista. Kiinalainen diplomaatti Zhou Daguan vietti 1200-luvun lopulla pääkaupungissa lähes vuoden. Hän asui vieraana keskiluokkaisessa perheessä, joka söi riisiä kookoskuidusta tehdyillä lusikoilla ja joi hunajasta, lehdistä tai riisistä tehtyä viiniä. Hän kuvaili julmaa tapaa, jossa rohkeutta hankittiin ottamalla sappinestettä eläviltä ihmisiltä – tavasta oli luovuttu vain vähän ennen hänen saapumistaan. Uskonnollisiin juhliin sisältyi ilotulituksia ja karjutaisteluita. Loistokkaisiin kuninkaallisiin kulkueisiin kuului kultakoristeisia norsuja ja hevosia sekä sadoittain kukkiin verhottuja hovinaisia.

Angkorin arjen rytmit heräävät henkiin veistoksissa, jotka ovat selvinneet vuosisatoja kestäneestä rappiosta ja sodastakin. Temppeleiden julkisivujen korkokuvat kuvaavat arkiaskareita – esimerkiksi kahta miestä lautapelin ääressä tai naista synnyttämässä varjoisassa paviljongissa – ja tekevät kunniaa hengelliselle maailmalle, jota asuttivat esimerkiksi apsarat: viekoittelevat taivaalliset tanssijattaret, jotka toimivat viestinviejinä ihmisten ja jumalten välillä.

Reliefit kertovat myös paratiisin ongelmista. Maallista harmoniaa ja sisäistä valaistumista kuvaavien näkyjen välissä näkyy sotakohtauksia. Yhdessä korkokuvassa keihäitä kantavilla naapurivaltio Champan sotilailla lastattu vene yrittää Tonle Sapia. Kohtaus on ikuistettu kiveen tietenkin siksi, että khmerit selviytyivät taistelusta voittajina. Vaikka Angkor voitti tuon taiston, kaupunkia repivät sisäiset riidat, jotka altistivat sitä idässä sijainneen Champan ja lännessä sijainneen mahtavan Ayutthayan kuningaskunnan ahdisteluille. Khmerkuninkaiden moniavioisuus hämärsi kruununperimysjärjestystä ja johti valtaa tavoittelevien prinssien alituiseen juonitteluun. ”Se oli vuosisatojen ajan kuin ruusujen sotaa. Khmerien valtio oli usein epävakaa”, sanoo Sydneyn yliopiston arkeologi Roland Fletcher, joka toimii Suur-Angkorin tutkimushankkeen apulaisjohtajana.

Jotkut tutkijat uskovat Angkorin hukkuneen siihen mihin se oli tarttunutkin: miekkaan. Ayutthayan aikakirjoissa sanotaan, että kuningaskunnan soturit ”ottivat” Angkorin vuonna 1431. Vauras khmerkaupunki olisikin epäilemättä ollut hulppea saalis: kaiverruksissa kehutaan sen temppelitornien olleen kultapintaisia, minkä myös Zhoun hengästyttävä kertomus vahvistaa. Sovittaakseen Angkorin vauraudesta kertovat tarinat yhteen rapistuneiden raunioiden kanssa ranskalaiset historioitsijat päättelivät vuosisata sitten, että Ayutthaya oli ryöstänyt ja tuhonnut Angkorin. Fletcher, jolla on omien sanojensa mukaan pakonomainen tarve selvittää asutuskeskusten kasvu- ja kuolinsyitä, suhtautuu tuohon näkemykseen epäilevästi. Hänen mielestään jotkut varhaiset tutkijat katsoivat Angkoria Euroopan historian piiritysten ja valloitusten värjäämien lasien läpi.

”Ayutthayan hallitsija sanoo kyllä ottaneensa Angkorin, ja hän saattoi viedä joitakin muodollisia vallanmerkkejä mukanaan Ayutthayaan”, Fletcher sanoo. Valtauksen jälkeen Ayutthayan hallitsija kuitenkin nosti oman poikansa Angkorin valtaistuimelle. ”Tuskin hän olisi tuhonnut paikkaa ennen kuin antoi sen pojalleen.”

Hovijuonittelut eivät ehkä hetkauttaneet suurinta osaa Angkorin alamaisista, mutta uskonto oli keskeinen osa elämää. Angkor oli kuninkaallinen rituaalikaupunki, jonka kuninkaat väittivät olevansa hinduperinteen mukaisia maailman keisareita ja pystyttivät temppeleitä itselleen. Kun theravada-buddhalaisuus jätti hindulaisuuden vähitellen varjoonsa 1200- ja 1300-luvuilla, sen sosiaalista tasa-arvoisuutta korostava luonne saattoi uhata Angkorin eliittiä.

Tuo uskonnollinen muutos olisi epäilemättä heikentänyt kuninkaallista auktoriteettia. Kuninkaallinen rituaalikaupunki toimi rahattomassa taloudessa lahjojen ja verotuksen varassa. Kuningaskunnan todellinen valuutta oli riisi, temppeleitä rakentaneiden työvelvollisten ja niistä huolehtineiden tuhansien ihmisten perusruoka. Ta Prohmin temppelialueen kaiverruksessa kerrotaan, että yksin sen temppelin palveluksessa oli 12 640 ihmistä. Kaiverrus paljastaa myös, että yli 66 000 maanviljelijää tuotti lähes 2 500 tonnia riisiä vuodessa pappien, tanssijoiden ja temppelityöntekijöiden ruokkimiseksi. Jos tähän yhtälöön lisätään vaikka vain kolme suurta temppeliä – Preah Khan ja sitä suuremmat Angkor Wat ja Bayon – niin vaaditun työvoiman määrä kipuaa 300 000:een. Se on lähes puolet Suur-Angkorin arvioidusta väkiluvusta. Theravada-buddhalaisuuden kaltainen uusi, tasa-arvoisempi uskonto olisi hyvinkin saattanut johtaa kapinaan.

On myös mahdollista, että kuninkaallinen hovi vain käänsi Angkorille selkänsä. Valtaan nousseilla kuninkailla oli tapana pystyttää uusia temppelikomplekseja ja jättää vanhat rapistumaan, ja viehtymys puhtaalta pöydältä aloittamiseen saattoi tuomita kaupungin tuhoon, kun merikauppa Kaakkois-Aasian ja Kiinan välillä alkoi kukoistaa. Kenties pelkkä taloudellinen opportunismi olikin 1500-luvulle tultaessa saanut khmerien valtakeskuksen siirtymään lähemmäs Mekongjokea ja Kambodžan nykyistä pääkaupunkia Phnom Penhiä, mistä oli helpompi päästä Etelä-Kiinan merelle.

Taloudellinen ja uskonnollinen sekasorto saattoivat vauhdittaa Angkorin alamäkeä, mutta toinen vihollinen yllätti valtion johtajat täysin. Angkorin johtoasema keskiajalla johtui kehittyneestä kanava- ja tekoallasjärjestelmästä, jonka ansiosta kaupunki pystyi käyttämään varastoitua vettä kuivina aikoina ja hankkiutumaan eroon sadekauden aikana ryöpynneestä ylimääräisestä vedestä. Angkorin toimivallan ulottumattomissa olleet seikat saivat tarkkaan viritetyn vesikoneiston tolaltaan.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...