YLLÄTYSLÖYTÖ: Aarrelaiva timanttirannikolla

Kultalastissa ollut laiva haaksirikkoutui viisi vuosisataa sitten timantteja tulvivalle rannikolle.

maanantai 2. marraskuuta 2009 teksti Roff Smith

Harvasta historian tapahtumasta syntyy sellaisenaan jännittävää kertomusta. Tässäpä poikkeus: Myrsky puhaltaa valtavassa kulta- ja norsunluulastissa olevan, intialaiseen maustesatamaan suuntaavan 1500-luvun portugalilaisaluksen pois reitiltä sen yrittäessä kiertää Afrikan eteläkärkeä. Joitakin päiviä myöhemmin vaurioitunut alus karahtaa usvan peittämälle rannalle, joka kimmeltää yli sadan miljoonan karaatin timanteista ikään kuin pilkaten merimiesten haaveita rikkauksista. Yksikään haaksirikkoutuneista ei koskaan palaa kotiin.

Uskomaton tarina olisi luultavasti pysynyt ikuisesti kateissa, jos Oranjejoen suulta Namibian etelärannikon Sperrgebiet-alueelta – De Beers -yhtiön hallinnassa olevalta ja tiukasti varjellulta timanttikaivosalueelta – ei huhtikuussa 2008 olisi löydetty vanhaa hylkyä. Kaivosalue U-60:tä tutkinut yhtiön geologi törmäsi esineeseen, jota hän ensin luuli täydelliseksi kivipallon puolikkaaksi. Uteliaana hän nosti esineen käteensä ja havaitsi heti, että se olikin valettu kuparista. Sen kuluneessa pinnassa oleva outo, kolmikärkinen atrainupotus paljastui renessanssiajan Euroopan rikkaimpiin rahoittajiin lukeutuneen Anton Fuggerin tunnukseksi. Kupariesine oli juuri sitä tyyppiä, jota käytettiin mausteiden ostamiseen Kaakkois-Aasiasta 1500-luvun alkupuoliskolla. Hiekasta kaivettiin sittemmin peräti 22 tonnia näitä valoksia, ja lisäksi kanuunoita ja miekkoja, norsunluuta ja astrolabeja, musketteja ja rengaspaitoja – tuhansittain artefakteja. Sekä kultaa, kourakaupalla kultaa: yli 2000 kaunista, painavaa kolikkoa – pääosin espanjalaisia Ferdinandin ja Isabellan kuvalla koristeltuja excelente-kolikoita – mutta myös venetsialaisia, maurilaisia ja ranskalaisia sekä erityisen upeita kuningas João III:n vaakunalla koristeltuja portugalilaiskolikoita. Kyseessä on selkeästi sekä vanhin että arvokkain Saharan eteläpuolisen Afrikan rannikolta löydetty hylky. Sen euromääräistä arvoa voi vain arvailla, mutta mikään aarteista ei ole villinnyt arkeologien mielikuvitusta yhtä paljon kuin itse alus: portugalilainen 1530-luvun Itä-Intian kulkija suoraan löytöretkien kulta-ajalta, aarrelasti ja kauppatavarat yhä tallessa koskemattomina. Ne olivat levänneet rannan hiekan kätköissä lähes 500 vuotta.

”Tämä on ainutkertainen tilaisuus”, sanoo Francisco Alves, portugalilaisten meriarkeologien oppi-isä ja kulttuuriministeriön meriarkeologiaosaston johtaja. ”Me tiedämme niin kovin vähän näistä suurista vanhoista aluksista. Tämä on vasta toinen, jonka arkeologit ovat kaivaneet esiin; kaikki muut ovat päätyneet ensin aarteenmetsästäjien ryöstämiksi.”

Aarteenmetsästäjistä ei ole vaaraa täällä, keskellä yhtä maailman tarkimmin vartioiduista timanttikaivoksista, jolle annettu saksankielinen nimikin – Sperrgebiet – tarkoittaa kieltoaluetta. Ryöstelyn sijaan kaivosmaita hallinnoiva De Beersin ja Namibian valtion yhteinen Namdeb-yritys keskeytti kaivostoiminnan hylkyalueella. Paikalle kutsuttiin arkeologeja, ja muutaman upean poikkeuksellisen viikon ajan alueella kaivettiin timanttien sijaan esiin historiaa.

Timanttihylyksi ristityn aluksen lastin analysointi vie tutkijoilta vuosia. ”Niin paljon on hämärän peitossa”, sanoo Filipe Vieira de Castro, Texasin A&M-yliopiston meriarkeologiaohjelman portugalilaissyntyinen koordinaattori. Castro on tutkinut portugalilaisia kauppa-aluksia yli kymmenen vuotta, ja viime aikoina hän on kehitellyt harvojen arkeologisten hylkylöytöjen pohjalta tietokonemalleja. ”Tämä hylky antaa meille uutta tietoa kaikesta alkaen rungon rakenteesta, takiloinnista ja laivojen kehityksestä sekä myös arkisemmista pikkuasioista kuten ruokien valmistuksesta laivalla ja ihmisten pitkille matkoille mukaan ottamista tavaroista.”

Jo nyt innokas harvinaisten käsikirjoitusten ja Lissabonin kuninkaallisten arkistojen tutkimus on tarjonnut riittävästi tiedonmurusia kauan sitten unholaan painuneen matkan ja kadonneen aluksen tarinan kokoamiseen. Tarinaan sisältyy ironiaa ja allegorioita yhtä runsain mitoin kuin kultaakin.

Kertomus alkaa raikkaana kevätpäivänä Lissabonissa – tarkalleen perjantaina 7. maaliskuuta 1533 – kun tuon vuoden Intian-laivaston mahtavat karakit purjehtivat ylväästi alas Tejojokea ja sitten ulos aavalle Atlantille liput ja viirit liehuen, värikkäät silkki- ja samettikankaat korkeissa kastelleissa lepattaen. Nämä Portugalin ylpeydet, oman aikansa avaruussukkulat, olivat lähdössä 15 kuukauden mittaiselle odysseialle hakemaan omaisuuksien arvosta pippureita ja mausteita kaukaisilta mantereilta. Goa, Cochin, Sofala, Mombasa, Zanzibar, Ternate: tarunhohtoiset paikat, jotka olivat aiemmin vaikuttaneet kaukaisilta kuin tähdet, olivatkin nyt tuttuja satamia. Niistä tuli kekseliäisyyden ja edistyneen tekniikan ansiosta osa portugalilaisten omaa maailmaa. Tejojoelta merta kohden vuonna 1533 purjehtineet laivat olivat vankkoja ja merikelpoisia; kaksi niistä oli itsensä kuninkaan omistamia upouusia aluksia. Näistä toinen oli kapteeni Dom Francisco de Noronhan kipparoima Bom Jesus – Hyvä Jeesus – ja sen kyydissä oli suunnilleen 300 merimiestä, sotilasta, kauppiasta, pappia, aatelista ja orjaa.

nimen ja historian löytäminen syrjäiseltä rannalta yllättäen paljastuneelle 500 vuotta vanhalle laivanhylylle vaatii nokkelaa nuuskimista ja melkoisesti tuuria – etenkin, jos alusta arvellaan vanhaksi portugalilaislaivaksi. Espanjalaisvalloittajien jäljiltä löytyy kyllä röykkiöittäin paperidokumentteja, mutta Lissaboniin marraskuussa 1755 iskenyt katastrofaalinen maanjäristys ja sitä seuranneet hyökyaalto ja tulipalo tuhosivat lähes koko kaupungin. Casa da India eli rakennus, jossa säilytettiin valtaosaa arvokkaista kartoista, taulukoista ja merenkulkuarkistosta, romahti Tejojokeen. ”Se jätti ammottavan aukon historiaamme”, sanoo Alexandre Monteiro, meriarkeologi ja tutkija, joka työskentelee Portugalin kulttuuriministeriössä. ”Koska Intia-arkistoja ei ole, meidän on turvauduttava muihin, kekseliäämpiin tiedonhakumenetelmiin.”

Tässä tapauksessa ratkaiseva vihje saatiin aluksesta löytyneistä kolikoista. Niitä oli paljon, ja kertovimpia olivat portugalilaiset kuningas João III:n vaakunaa kantaneet kauniit ja harvinaiset rahat. Niitä lyötiin vain vuodesta 1525 vuoteen 1538, minkä jälkeen ne vedettiin pois käytöstä ja sulatettiin eikä niitä laitettu enää koskaan kiertoon. Hylyn sisältämä suuri määrä hohtavia uusia portugalilaiskolikoita viittasi vahvasti siihen, että laiva lähti liikkeelle kyseisen 13-vuotiskauden aikana. Lastin kupariesineet taas viittasivat siihen, että laiva oli matkalla ostamaan mausteita eikä vielä paluumatkalla.

Vaikka Casa da Indian kattavat arkistot tuhoutuivatkin ajat sitten, vuoden 1755 maanjäristyksestä paremmin selvinneistä kirjastoista ja arkistoista voi yhä löytää kiehtovia tiedonmurusia. Säilyneiden papereiden joukossa on esimerkiksi Relações das Armadas eli ”armadojen kertomukset”. Täydellisimpien kertomusten perusteellinen tutkimus paljasti, että kaikkiaan 21 alusta katosi Intian-reitillä vuosina 1525–1600. Vain yksi näistä hävisi paikassa, joka on edes likimain Namibian lähellä: vuonna 1533 matkaan lähtenyt Bom Jesus, joka ”katosi kiertäessään Hyväntoivonniemeä”.

Toinen mielenkiintoinen Bom Jesukseen viittaava seikka löytyy kirjeestä, jonka Monteiro kaivoi esiin kuninkaallisesta arkistosta. 13. helmikuuta 1533 päivätty kirje paljastaa, että kuningas João oli juuri lähettänyt ritarin Sevillaan hakemaan 20 000 cruzadon edestä kultaa joukolta liikemiehiä, jotka olivat sijoittaneet varojaan lähdössä olevaan laivastoon, johon Bom Jesus kuului. Arkeologeja oli ihmetyttänyt hylystä löytyneiden espanjalaisten kolikoiden määrä – lähes 70 prosenttia kulta-aarteista koostui excelenteistä, mikä ei tuntunut sopivan kuvaan portugalilaislaivasta. ”Tämä kirje selittää pitkälti tuon arvoituksen”, sanoo Monteiro. ”Espanjalaisten osuus laivaston rahoittajista oli nähtävästi harvinaisen suuri vuonna 1533.”

Harvinaisesta 1500-luvun suurteoksesta nimeltä Memória das Armadas löytyy jopa piirros Bom Jesuksesta. Muistoteokseksi tarkoitetusta kirjasta löytyy kuvia kaikista Intiaan purjehtineista laivastoista siitä alkaen, kun Vasco da Gama löysi reitin vuonna 1497. Vuoden 1533 piirrosten joukossa on kuva laivasta, joka on kaksine takiloituine mastoineen uppoamassa aaltoihin. Kuvan alla lukee vain ”Bom Jesus” ja perdido – kadonnut.

Mitä siis tapahtui? Ilmeisesti suunnilleen neljä kuukautta mahtipontisen Lissabonista lähdön jälkeen vuoden 1533 ensimmäinen laivasto joutui myrskyn kouriin ja hajalleen. Yksityiskohdat ovat hämärän peitossa, sillä esimerkiksi kyseisen laivasto-osaston komentajan, kapteeni Dom João Pereiran, matkakertomus on kateissa. Jäljellä on vain avustajan merkintä siitä, että kyseinen raportti on vastaanotettu, sekä maininta, jonka mukaan Bom Jesus katosi rajuilman aikaan jossakin Hyväntoivonniemen tienoilla. On helppo kuvitella, mitä sitten tapahtui: Myrskyn murjoma alus joutui Lounais-Afrikan rannikon voimakkaiden tuulten ja virtausten armoille ja ajautui satoja kilometrejä pohjoiseen. Kun Namibin tuulinen, pensaiden täplittämä aavikko oli jo näkyvissä, tuhoon tuomittu karakki karahti kiville noin puolentoista sadan metrin päässä rannasta. Törmäys repi ison osan laivan perästä, tonneittain kupariesineitä valui mereen ja Bom Jesus vajosi hautaansa.

kelataanpa pikaisesti viisisataa vuotta eteenpäin arkeologiseen tutkimuskohteeseen, joka vaikuttaa vähän surrealistiselta. Aurinkohatuilla ja -voiteilla suojautunut tutkijaryhmä kaivaa esiin uponnutta alusta, joka makaa noin kuusi metriä merenpinnan tason alapuolella. Atlanttia pitää aloillaan massiivinen maavalli, joka vuotaa hiukan juurestaan. Kohteen reunalle pystytetyt valvontakamerat seuraavat kaikkien ryhmäläisten liikkeitä muistuttaen siitä, että löydön nostattamasta innostuksesta huolimatta työtä tehdään keskellä timanttikaivosta, jonka hiekasta arkeologit saattavat harjata tahtomattaankin esiin irtotimantteja.

”Ilman kupariesineitä, jotka painoivat kaiken muun mukanaan pohjaan, täältä ei välttämättä löytyisi enää mitään”, sanoo Bruno Werz, eteläafrikkalaisen Institute of Maritime Archaeologyn johtaja. Hänet kutsuttiin Kapkaupungista avustamaan kaivauksissa. ”Myrskyt ja aallot olisivat muussa tapauksessa vieneet kaiken pois viidessäsadassa vuodessa.”

Werz ja joukko tutkijoita on kolunnut hylkyä millimetri kerrallaan mitaten ja valokuvaten sitä sekä mallintamalla sitä huippumodernilla kolmiulotteisella laserkeilaimella. He yrittävät muun muassa saada selkoa aluksen viime hetkistä, jotka ovat epäilemättä olleet karmeat, kun vaurioitunut runko ja keulakastelli ajautuivat sotkeutuneet purjeet, mastot ja takilat niskassaan yhä pidemmälle pohjoiseen ja hajosivat vellovassa vedessä luultavasti koko ajan pahemmin. Kaivostyöläiset löysivät valtavan, puisen takilan plokin yli neljä kilometriä hylyn kaivauspaikasta pohjoiseen. Mikä mahtoi olla aluksella olleiden ihmisten, Dom Franciscon ja muidenkin, kohtalo?

”Talvimyrsky ei tällä rannikolla ole mikään leikin asia”, sanoo kaivoksen arkeologi Dieter Noli, joka on asunut ja työskennellyt tällä Namibin aavikon kaistaleella yli kymmenen vuotta. ”Se on luultavasti ollut kamalaa, tuulet ovat puhaltaneet reilun 35 metrin sekuntivauhdilla ja rantatyrskyt ovat olleet valtavia. Rannalle on ollut jotakuinkin mahdotonta selvitä hengissä. Toisaalta, jos myrsky olisi laantunut ja alus olisi sattunut ajelehtimaan tänne yhtenä sellaisena tyynenä, sumuisena päivänä, joita täällä myös näkee, niin monenkinlaiset mielenkiintoiset kuviot olisivat olleet mahdollisia.” Jotain sellaista on saattanut tapahtua. Yhden puukasan alle puristuneen kengän sisältä löytyneet varvasluut osoittavat, että ainakin yksi ihminen menehtyi turmassa, mutta mitään muita ihmisjäänteitä hylyn luota ei löydetty, eikä artefaktien joukosta juuri löytynyt henkilökohtaisia esineitä. Nämä seikat viittaavat arkeologien mielestä siihen, että monet jolleivät kaikki laivalla olleet selvisivät maihin vaikka alus hajosikin osiin pitkin aaltojen murtumalinjaa.

Mitä seuraavaksi? Tämä rannikko on yksi maailman luotaantyöntävimmistä paikoista, satoja kilometrejä asumatonta, hiekan ja pensaiden peittämää karua aavikkoa. Oli talvi, ja rantaan päässeet olivat kylmissään ja märkiä, uupuneita ja yksin. Pelastus- tai etsintäpartioista ei ollut toivoakaan, sillä kukaan ulkopuolinen ei tiennyt heidän olevan elossa eikä olisi tiennyt, mistä etsinnät edes aloittaisi. Eikä yksikään alus olisi sattunut tänne matkallaan, koska he olivat ajautuneet kauas kaikista kauppareiteistä. Portugaliin palaamisen kannalta miehistö olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka Marsissa.

Kaikesta tästä huolimatta haaksirikkoutuneiden tarina ei Nolin mukaan silti välttämättä päättynyt huonosti. Oranjejoki virtaa vain 25 kilometriä hylystä etelään, ja he olisivat saattaneet huomata tuon makean veden lähteen ajelehtiessaan sen suun ohi. Ruokaakin oli tarjolla runsaasti: äyriäisiä, merilintujen munia ja loputtomiin aavikkoetanoita.

Portugalilaiset olisivat myös saattaneet törmätä paikallisiin hengissä selviämisen mestareihin. Talvisaikaan nuo metsästäjä-keräilijät, joita nykyisin kutsutaan bushmanneiksi, kulkivat tätä rannikkoa pitkin pohjoiseen etsien etelänmustavalaiden ruhoja, joita tälle rannalle aina aika ajoin huuhtoutuu.

Nolin mukaan tällaisten kohtaamisten tulokset olisivat riippuneet pitkälti portugalilaisista itsestään. ”Jos he ymmärsivät käydä kauppaa eivätkä pyrkineet viemään väkisin, mikään ei olisi estänyt onnistunutta kanssakäymistä. Joen varressa eläneet pienet metsästäjä-keräilijä-ryhmät eivät kärsineet väestönkasvua rajoittavista ympäristöpaineista eikä heillä siis ollut mitään syytä suhtautua tulokkaisiin aggressiivisesti. Päinvastoin, kookkaat ja hyväkuntoiset portugalilaiset seikkailijat olisi saatettu nähdä hyvinkin otollisina vävyehdokkaina.”

Olipa Bom Jesuksen henkiinjääneiden lopullinen kohtalo mikä tahansa, he tuskin aavistivat, kuinka ironisesti heidän kauan sitten Lissabonissa lausumiinsa rukouksiin oli vastattu. He lähtivät suurelle matkalle rikkaudet mielessään rukoillen alttareilta ja ikoneilta suosiota ja menestystä. Kuinka ollakaan, he päätyivät käsittämättömien rikkauksien rannalle, 300 kilometriä pitkälle aavikkokaistaleelle, joka suorastaan pursuaa korkealaatuisia timantteja.

Suuri joki oli iät ja ajat huuhtonut miljoonia, jopa miljardeja timantteja esiintymistä, joista kauimmaiset ovat peräti 2700 kilometrin päässä sisämaassa. Ainoastaan kaikkein kovimmat ja kirkkaimmat jalokivet ovat selvinneet tuosta matkasta. Ne ovat levinneet joen suulla Atlanttiin ja huuhtoutuneet sitten pitkin rannikkoa saman kylmän virran kuljettamina, joka vei Bom Jesuksen hautaansa.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...