Askel eteen- vai taaksepäin?

Sierra Madren valinta pakopaikaksi espanjalaisvalloitusten aikaan satoja vuosia sitten merkitsee nykytarahumaroille sekä siunausta että kirousta. Heidän esi-isänsä eivät olleet pelkureita eivätkä pasifisteja; vanhoissa kertomuksissa puhutaan tarahumaroiden väkivaltaisista kapinoista lähempänä muuta asutusta sijainneissa lähetys- ja kaivoskeskuksissa, missä kolonialistit käyttivät tarahumaroita raakaan työhön ja yrittivät samalla pakottaa heitä eurooppalaistyyliseen kyläelämään. Kansana tarahumarat kuitenkin selvisivät oivan väistelykykynsä ansiosta, selitti muuan sierralainen pappi.

tiistai 3. marraskuuta 2009

Sierra Madren valinta pakopaikaksi espanjalaisvalloitusten aikaan satoja vuosia sitten merkitsee nykytarahumaroille sekä siunausta että kirousta. Heidän esi-isänsä eivät olleet pelkureita eivätkä pasifisteja; vanhoissa kertomuksissa puhutaan tarahumaroiden väkivaltaisista kapinoista lähempänä muuta asutusta sijainneissa lähetys- ja kaivoskeskuksissa, missä kolonialistit käyttivät tarahumaroita raakaan työhön ja yrittivät samalla pakottaa heitä eurooppalaistyyliseen kyläelämään. Kansana tarahumarat kuitenkin selvisivät oivan väistelykykynsä ansiosta, selitti muuan sierralainen pappi.

Maasto, joka suojeli tarahumaroita valloittajilta, houkutteli kuitenkin puoleensa kaikenlaisia onnenonkijoita. Vuoriston huippujen ja kanjonien sisältämä hopea ja muut mineraalit vetivät mainareita puoleensa jo 1600-luvulla, ja metsiin taas virtasi tukkijätkiä, jotka pistivät puut nurin ja alkoivat 1800-luvun lopulla rakentaa rautatietä saaliin pois kuljettamiseksi. Rakennustyöt kestivät lopulta lähes 80 vuotta, ja Sierra Madren läpi kulkevaa rataa korkeine siltoineen ja lukuisine tunneleineen voi pitää varsinaisena rakentamisen taidonnäytteenä. Nykyisin tukkeja kuljetetaan rekoilla, ja rautatietä käyttää nykyisin lähinnä vain Chihuahua Pacífico, tuttavallisemmin Chepe.

Tarahumarat ja muut seudun asukkaat käyttävät Chepen toisen luokan vaunuja, kun he matkustavat kaupunkeihin tai kausittaisiin hedelmänkorjuutöihin vuorten lähistölle. Chepen varsinainen tulonlähde ovat kuitenkin ulkopuoliset, niin meksikolaiset kuin ulkomaalaisetkin, jotka kuikuilevat vaununovien aukoista ja astuvat ulos näköalapaikoilla, joilta avautuva ensinäkymä kanjoneihin on niin häkellyttävä, ettei seudun tärkeimmästä nykyhyödykkeestä jää epäilystä: se on jylhyys. Kuparikanjoni-nimitys ei perustu mineraaliin vaan massiivisten kallioiden auringossa hehkuviin sävyihin. Kun seisoo katsomassa maisemaa silmät sirrillään, se vaikuttaa epätodelliselta, jopa liian kauniilta. Liian monet raharikkaat haluavat tästä osansa, niin myös kehitystä janoava Meksikon kansa. Kamppailu ei totisesti ole tasaväkinen.

Tarahumaroita tutkineet sanovat kulttuurin erottuvan muista juuri sitkeytensä vuoksi – se on vuosisatojen ajan onnistunut väistämään chabochien toistuvat tunkeilut, minkä ansiosta heidän kielensä on yhä elinvoimainen, uskonnolliset tavat vahvoilla ja etenkin naisten pukeutuminen yhä perinteistä. Seurasin kerran naisten juoksukilpailua ankean näköisen rarámurialueen liepeillä Chihuahuan kaupungissa, jonne on muuttanut tuhansia tarahumaroita ahtaisiin, useiden korttelien kokoisiin ghettoihin. Tarahumarat osallistuvat yleensä perinteisiin rarámurikilpailuihin, joihin kokoonnutaan katsomaan kilpailua ja lyömään vetoa karjasta tai muusta omaisuudesta. Tarahumaramiehet juoksevat käsittämättömän pitkiä matkoja sandaaleissa tai paljain jaloin ja potkivat samalla pesäpallon kokoista puista palloa. Kun naiset juoksevat, he samalla heittelevät ja sieppaavat kiinni vanteita pitkillä seipäillä, ja tähän tyyliin tytöt ja nuoret naiset juoksivat myös pitkin Chihuahuan katuja huarachien läpsyessä jalkakäytävään ja helmojen hulmutessa vasten pohkeita.

Rarámurikorttelien kodit olivat ahtaita kuin kanjonien tarahumaroiden vuohisuojat. Pienten asuntojen sisällä on opettajia ja puuseppiä sekä joukon vanhimpia, joiden puoleen käännytään kunnioittavasti yhteisön johtamiseen kuuluvissa asioissa. Siellä on antropologian ja tekniikan yliopisto-opiskelijoita mutta myös huumekauppiaita, seiniin nojailevia teinipoikia lippalakit takaperin päässä, liiman imppaajia ja kerjäläisiä, 13-vuotiaana raskaaksi tulevia tyttöjä ja roskaruuan aiheuttaman lihavuuden ja korkean verenpaineen kanssa yhteen sopivaa diabetesta. Nämä ongelmat eivät tosin koske vain kaupunkilaisia; tapasin Guagüeyvossa lääkärin, jonka vastaanoton seinällä oli taulukko alle viisivuotiaiden aliravitsemustilanteesta. Edelliskeväänä tapauksia todettiin hänen mukaansa 60, osaksi köyhyyden ja heikkojen olojen mutta myös vanhempien alkoholisoitumisen vuoksi. He eivät viinan turruttamina muistamatta ruokkia lapsiaan.

”Tarahumaroiden elämä on muuttunut 20 viime vuoden aikana enemmän kuin edellisten 300 vuoden kuluessa”, sanoi Creelissä toimiva pappi Pedro Juan de Velasco Rivero. Hän on yksi Sierran seudulla toimivista jesuiitoista, jotka palvelevat matkasaarnaajina sekä tarahumaroiden ja chabochien yhdysmiehinä – monet heistä puhuvat sujuvasti rarámuria – ja juuri he puhuvat äänekkäimmin chabochikulttuurin ikävistä vaikutuksista tarahumaroihin.

Valtion matkailutoimiston ulkopuolelta on vaikea löytää Chihuahuasta ketään, joka uskoisi täydestä sydämestään Kuparikanjonin kehityssuunnitelmien lasi- ja teräsrakenteisiin ja optimistisiin matkailuodotuksiin. Yksi esite julistaa otsikossaan, että pelkästään Yhdysvalloista olisi luvassa 7,2 miljoonaa turistia ja Meksikostakin 5,5 miljoonaa. Kuulin kyllä chabochien ja muutamien tarahumaroidenkin sanovan, että seudulle tekisi hyvää saada vähän talouskehitystä muun muassa matkailupalvelujen ja kaupallisen lentokentän kautta. Köyhyydessä ei ole mitään jaloa, sanoi muuan creeliläinen hotellinomistaja; ei vaikka sitä ympäröisivät upeat kanjonit ja kauniit hameenhelmat.

Tällaisiin kommentteihin papit taas vastaavat, ettei tarahumara-aiheisia maalauksia seinillään kantavien hotellien siivoaminen ole mitään edistystä. ”Ei näiden hankkeiden tarkoituksena ole auttaa tarahumaroita”, de Velasco sanoi kärkevästi. ”Niillä halutaan houkutella matkailijoita ja kasvattaa yrittäjien tuloja. ’Tarahumarakylä’ on jo ajatuksenakin absurdi – tai oikeastaan ihan silkkaa valhetta. Kanjonin yli vievä gondoli taas olisi pyhäinhäväistys. Eikä täällä ole vettä; yksi uusi hotelli kuluttaisi sitä päivässä yhtä paljon kuin yksi tarahumaraperhe vuodessa. Hallitus voisi suunnittelemiensa hotelli-investointien sijaan tuoda kaikkien tarahumaroiden pöytiin juomakelpoista vettä. Siitä olisi heille paljon enemmän hyötyä kuin keinotekoisesta kylästä, jossa he saisivat kaupitella tuotteitaan."

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...