Kukoistava imperiumi

Suuren järven pohjoispuoliselle ylängölle 1400-luvun puolivälissä kokoontunut colla-armeija yllytti inkavalloittajia sotaan. Titicacan tienoon valtiaat olivat itseriittoisia miehiä, joiden hallitsemissa kuningaskunnissa järven ympärillä asui ehkä jopa 400 000 ihmistä. Heidän maansa pursusivat haluttuja rikkauksia. Vuorissa risteili kulta- ja hopeasuonia, ja vehmailla niityillä käyskenteli alpakoita ja laamoja.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Suuren järven pohjoispuoliselle ylängölle 1400-luvun puolivälissä kokoontunut colla-armeija yllytti inkavalloittajia sotaan. Titicacan tienoon valtiaat olivat itseriittoisia miehiä, joiden hallitsemissa kuningaskunnissa järven ympärillä asui ehkä jopa 400 000 ihmistä. Heidän maansa pursusivat haluttuja rikkauksia. Vuorissa risteili kulta- ja hopeasuonia, ja vehmailla niityillä käyskenteli alpakoita ja laamoja.

Tuollainen karja oli Andeilla sotilaallisen menestyksen edellytys, sillä mantereen ainoa kuormajuhta, laama, pystyy kantamaan 30 kilogramman kuormia. Laamat ja alpakat olivat myös lihan, nahan ja vaatekuitujen lähde. Ne olivat siis yhdellä kertaa sekä seudun nelivetoja että muona- ja vaatevarastoja, ja näin ollen ratkaisevan tärkeitä armeijalle. Jos inkakuningas ei onnistuisi voittamaan Titicacan valtiaita, joilla oli hallussaan isot karjalaumat, hän joutuisi elämään lopun ikäänsä peläten päivää, jona nuo valtiaat tulisivat peittoamaan hänen joukkonsa.

Pachacutec antoi hyökkäyskäskyn kimmeltävältä valtaistuimeltaan. Kuolleiden vihollisten luista tehtyjä panhuiluja ja heidän nyljetyistä nahoistaan tehtyjä rumpuja soittaen hänen sotilaansa etenivät kohti collajoukkoa. Sitten osapuolet iskivät yhteen. Taistelupölyn laskeuduttua maassa lojui joukoittain collamiehiä.

Yhteenottoa seuranneina vuosina Pachacutec seuraajineen alisti kaikki etelän valtiaat. ”Titicacan altaan valloitus kruunasi koko inkaimperiumin”, sanoo Kalifornian yliopiston arkeologi Charles Stanish. Sotilaalliset voitot olivat kuitenkin vasta ensi askel suurvaltakunnan rakennusstrategiassa. Seuraavaksi vuorossa oli yhteiskunnallisen järjestyksen luominen.

Jos maakunnissa esiintyi vastarintaa, inkahallitsijat siirsivät hankalat asukkaat inkojen sydänmaille ja toivat sieltä tilalle lojaaleja alamaisia. Kaukaisten, muurien ympäröimien kylien asukkaat taas siirrettiin uusiin inkojen hallitsemiin kyliin inkojen valtateiden varrelle – tiet itsessään taas merkitsivät sitä, että inkajoukot saattoivat siirtyä paikasta toiseen aiempaa nopeammin. Inkakuvernöörit määräsivät varastoja rakennettavaksi teiden varteen sotajoukkojen tarpeisiin ja käskivät kyliä täyttämään ne muonalla.

Andien kulttuuri kukoisti inkojen hallinnassa hohdokkaampana kuin koskaan. Inkainsinöörit kehittivät hajanaisista teistä toimivan maantieverkon. Inkat viljelivät noin 70:tä kotoperäistä lajiketta ja kykenivät usein varastoimaan ruokaa 3–7 vuoden tarpeiksi. Valtion virkamiehet pitivät lukua koko imperiumin varastojen sisällöistä muinaisella andilaisella tietojärjestelmällä nimeltä quipu (khipu), joka perustui värillisiin naruihin tehtyihin solmuihin. Inkamuurarit puolestaan loivat ajattomia arkkitehtonisia mestariteoksia, joista esimerkiksi Machu Picchu hämmästyttää kävijöitä edelleen.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...