Judas poltettiin lauantaina

Kiirastorstai-illan pimennyttyä Guagüeyvossa kansaa alkoi kerääntyä kirkon ulkopuolelle vajaan kilometrin päässä Lorenan vanhempien talosta, vastapäätä kesannolla olevaa maissipeltoa ja kivistä jokirotkoa. Yhä kumiseva rummutus jatkuisi vielä seuraavat 51 tuntia. Antropologit, muualla asuvat tarahumarat ja Lorenan sukulaiset olivat kertoneet minulle pyhän viikon rituaaleista ja selittäneet niitä kukin omalla tavallaan.

tiistai 3. marraskuuta 2009

Kiirastorstai-illan pimennyttyä Guagüeyvossa kansaa alkoi kerääntyä kirkon ulkopuolelle vajaan kilometrin päässä Lorenan vanhempien talosta, vastapäätä kesannolla olevaa maissipeltoa ja kivistä jokirotkoa. Yhä kumiseva rummutus jatkuisi vielä seuraavat 51 tuntia. Antropologit, muualla asuvat tarahumarat ja Lorenan sukulaiset olivat kertoneet minulle pyhän viikon rituaaleista ja selittäneet niitä kukin omalla tavallaan. Esimerkiksi rummutus alkaa kolme viikkoa ennen Semana Santan alkua joka puolella Sierra Madrea, ja yksi rarámurikoulun lempeä-ääninen keittäjä oli selittänyt minulle äänen estävän Jumalaa torkahtamasta tähän vuodenaikaan, jolloin paholainen tulee kaikkein lähimmäksi. Kun mainitsin tästä selityksestä Fidencialle, hän kohautti olkiaan ja mutisi jotakin tyyliin ”sehän kuulostaa mielenkiintoiselta” äänensävyllä, joka viesti lähinnä ulkopuolisen miellyttämiseltä. Me rummutamme, koska on rummuttamisen aika, hän sanoi.

Fariseusten vartalomaalaukset; juhlapukuihin sonnustautuneet sotilaat koristeltuine puumiekkoineen; olkapäillä kannettavat pikkutallit, joissa majailevat Jeesus ja Neitsyt Maria; olkinen Juudas-hahmo – häkellyttävästi muotoiltu niin, että hahmon luulisi ottaneen tuhdin annoksen Viagraa – samat pyhän viikon elementit toistuvat joka puolella Sierra Madrea. Ne ovat jonkinlainen ristiinnaulitsemiskertomuksen ja kylvökauden seremonioiden yhdistelmä, puhdistava hyvän voitto pahasta ja esikristillinen sateen, auringon ja kuun ylistys.

Oli täyden kuun aika, kun lähdimme Lorenan kanssa ylittämään maissipeltoa. Olin pukeutunut hameeseen ja kietonut päähäni huivin kunnioittaakseni paikallisten tapoja, mutta samettifarkuissaan edelleen oleva Lorena katsoi minua paheksuen. ”Menit sitten laittautumaan”, hän sanoi ja huokaisi. ”No, hyvä on sitten.”

Hän palasi taloon ja tuli ulos hame ja huivi yllään – huivi oli tosin sitaistu otsalle eikä solmittu leuan alle. Kun kävelimme kuutamon loisteessa kohti kirkkoa, jonka pihalla Lorenan serkut hakkasivat vuohennahkaisia rumpuja ja tanssivat kiemuraisissa riveissä, Lorena potki tennareillaan kiviä pois tieltä. ”En minä sentään huaracheja jalkaan pistä”, hän sanoi.

Tätä kaikkea olisi niin kovin helppo tulkita vain puoliverisen naisen identiteettikriisinä, mutta itse asiassa Lorenan isä oli jo kirkon luona soittamassa tarahumaroiden puuhuilua silmät kiinni keskellä ristiaskelin tanssahtelevia, kasvomaalattuja miehiä. Hän avusti kaksoisveljensä kanssa Semana Santa -seremonioiden johtamisessa. He kuuluvat Guagüeyvon yhteisöön mutta Lorena ei, koska hän haluaa itselleen ja kolmelle pienelle pojalleen asioita, joita eristynyt kanjoni alakouluineen ei kykene tarjoamaan. Sairaanhoitajan uransa alkuvaiheissa hän työskenteli viisi vuotta kotikylänsä pienellä terveysasemalla, jonka valtio rakennutti Guagüeyvon koulun viereen.

Hän olisi saanut jatkaa entiseen malliin, mutta valitsi toisin, eikä hänellä ole enää edes sopivaa rarámurihametta. ”Olen alkuperäiskansaan kuuluva nainen”, Lorena sanoi kun valvoimme juttelemassa. Pohdimme identiteetin käsitettä; mitä merkitsee olla jonkin kulttuurin edustaja ja miten helppoa asiat on sotkea: milloin pyrkimykset suojella alkuperäiskulttuuria muuttuvatkin kahleiksi, jotka sitovat yksilöitä romanttiseen kuvitelmaan siitä, millaista tuon kulttuurin pitäisi olla? Lorena ei ole innostunut Kuparikanjonin kehityssuunnitelmasta; ei hänen kansansa kaipaa huonesiivoojan töitä.

Hän kokee olonsa kuulemma vähän kiusaantuneeksi nähdessään rarámurikäsitöitä kauppaavien poseeraavan juhlallisina turisteille, koska myyjille ei suoraan sanottuna makseta riittävästi. Heidän pitäisi veloittaa enemmän, ja heidän lastensa pitäisi käydä koulua. Eikä heidän pitäisi opettaa poikiaan juomaan. Pienessä takahuoneessa, jonka minä ja Lorena jaoimme kahden hänen poikansa kanssa, paloi yksi kynttilä. Kello oli yli puolenyön, mutta saatoimme yhä kuulla rumpujen kuminan. ”Tunnen oloni täällä aina niin rauhalliseksi”, Lorena kuiskasi.

Juudas poltettiin lauantaina. Maissiviinasammiot raahattiin aukiolle ja ryyppääminen alkoi heti aamun sarastaessa. Kuumaa pozolea, maissipataa ryyditettynä vuohenlihalla sekä fariseusten edellisenä päivänä pyytämillä jäniksillä, jaettiin valtavista tynnyreistä erään talon pihalla. Sitten kaikki marssivat kirkolle. Mustan lippalakin päähänsä saanut olkihahmo kannettiin aukiolle ja puoli tusinaa humalaista miestä kävi sen kimppuun huutaen, potkien ja raajoja repien. Lopulta joku tuikkasi Juudakseen tulitikun, ja kun hahmosta oli jäljellä enää tuhkaa ja karrelle palaneita oljenpätkiä, känniset miehet astuivat hoiperrellen ja huohottaen kauemmas.

”¿Ahora qué hacemos?” huusi joku.

Lorena alkoi nauraa ja vilkaisi minuun. Hän puristi viisivuotiaansa olkapäätä ja toisti kysymyksen kovaan ääneen. ”¿Ahora qué hacemos? – Mitäs nyt sitten tehdään?”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...