Salainen elämä Pariisin perustusten alla

Pariisin maanalaiseen elämään kuuluvat metro- ja viemäritunnelit, vesikanavat, hauta- ja pankkiholvit sekä yökerhoiksi ja gallerioiksi muunnetut viinikellarit.

torstai 17. helmikuuta 2011 teksti Karen Kjær Gunn, päätoimittaja, National Geographic Suomi

Pariisin yhteys omaan alamaailmaansa on ehkä syvempi ja omituisempi kuin millään muulla kaupungilla. Pariisin satojen kilometrien tunneliverkosto sisältää yhden maailman vanhimmista ja tiheimmistä metro- ja viemärijärjestelmistä, mutta maan alta löytyy kaikenlaisia muitakin tiloja: vesikanavia ja altaita, hauta- ja pankkiholveja sekä yökerhoiksi ja gallerioiksi muunnettuja viinikellareita. Kaikkein yllättävimpiä ovat vanhat kalkkikivilouhokset, jotka muodostavat syviä ja monimutkaisia verkostoja monien kaupunginosien alla etenkin suurkaupungin eteläisissä osissa.

Katafiilien paratiisi

Noista luolista ja tunneleista louhittiin 1800-luvulla rakennuskiveä. Sen jälkeen viljelijät kasvattivat niissä sieniä, parhaimmillaan satoja tonneja vuodessa. Toisen maailmansodan aikana Ranskan vastarintataistelijat piileksivät joissakin kaivoksissa ja saksalaiset rakensivat toisiin omia bunkkereitaan. Nykyisin tunneleissa liikkuu toisenlaisia piileksijöitä, yhdenlainen löyhä ja johtajaton yhteisö, jonka jäsenet – niin kutsutut katafiilit – viettävät osan päivistään ja öistään kaupungin alla.

Kaivoskäytäviin meneminen on ollut lailla kiellettyä jo vuodesta 1955, joten katafiilit ovat pääasiassa nuorta väkeä, joka pakenee pinnalla vallitsevaa maailmaa ja sen sääntöjä. Veteraanien mukaan alamaailma kukoisti 1970–80-luvuilla, kun perinteinen pariisilainen kapinahenkisyys sai piristysruiskeen punk-kulttuurista. Maan alle oli myös tuolloin helpompi mennä, koska avoimia kulkuaukkoja oli paljon nykyistä enemmän. Katafiilit juhlivat, järjestivät esityksiä, loivat taidetta ja käyttivät huumeita paikoissa, joista muilla ei ollut aavistustakaan. Maan alla vallitsi vapaus, paikoin jopa anarkia.

Pinnalla syvyyksien menoa alkuun tuskin huomattiin, mutta 1980-luvun loppuun mennessä kaupunki ja muut maanomistajat olivat tukkineet valtaosan aukoista, ja sitten poliisin erityisyksikkö alkoi partioida tunneleissa. Katafiliaa ei kuitenkaan saatu kokonaan kitkettyä. Katafiilit ovat mitä parhaimpia Pariisin alamaailman oppaita, sillä valtaosalla pariisilaisista ei ole kunnon käsitystä luolaston laajuudesta, vaikka monet huristelevatkin metrolla esi-isiensä luiden päällä.

Kuuden miljoonan pariisilaisen hautausmaa

Maan uumenissa lepää noin kuusi miljoonaa pariisilaista, lähes kolme kertaa niin paljon kuin kaupungissa yllä on asukkaita. Luurangot kaivettiin 1700- ja 1800-luvuilla pois yli äyräiden täyttyviltä hautausmailta ja kirjaimellisesti kipattiin vanhoihin kaivoskäytäviin. Tuoreimmat ovat Ranskan vallankumouksen ajoilta; vanhimmat saattavat olla merovingien ajalta eli yli 1 200 vuoden takaa.

Nyky-Pariisi seisoo massiivisten kalkkikivi- ja kipsimuodostelmien päällä. Ensimmäisenä kallioita louhivat roomalaiset, joiden rakentamia kylpylöitä, veistoksia ja amfiteatteria voi yhä ihailla Île de la Citén saarella ja Latinalaiskorttelissa. Kun roomalaisesta Lutetiasta kasvoi vuosisatojen mittaan Pariisi, kaivosmiehet tunkeutuivat yhä syvemmälle ja laajemmalle saadakseen materiaalia kaupungin merkkirakennuksiin, esimerkiksi Louvreen ja Notre Dameen. Avolouhokset laajenivat maanalaisten luolien ja käytävien verkostoksi.

Romahdusvaara

Alkuun kaivokset sijaitsivat kaukana kaupungin rajojen ulkopuolella, mutta kaupungin kasvaessa jotkin sen osat levisivät suoraan vanhojen tunnelien päälle. Pinnalla kaivoksiin ei kiinnitetty huomiota, eikä kukaan tajunnut, miten huokoisia Pariisin perustuksista oli tullut. Ensimmäinen mittava romahdus sattui joulukuussa 1774, kun yksi epävakaa tunneli murentui nielaisten uumeniinsa taloja ja ihmisiä nykyisen Avenue Denfert-Rochereaun varrelta. Sen jälkeisinä vuosina monttuja aukeni lisää, ja yhä enemmän taloja suistui pimeyteen. Kuningas Ludvig XVI palkkasi arkkitehti Charles Axel Guillaumot’n tutkimaan, kartoittamaan ja vakauttamaan louhoskäytäviä. Tarkastajat alkoivat käydä niitä läpi ja vahvistustyöt etenivät, vaikkakin hitaasti.

Pieniä romahduksia tapahtuu yhä joka vuosi. Vielä vuonna 1961 maa nielaisi kokonaisen korttelin kaupungin eteläosassa, ja 21 ihmistä kuoli. Nykyisin Guillamot’n aloittamaa työtä jatkavat Inspection Générale des Carrièresin (IGC) tarkastajat. Heidän vastuullaan on varmistaa, ettei Pariisi romahda perustuksissaan risteilevien tunneleiden sisään.

Lue lisää Pariisin alamaailmasta National Geographicin numerosta 2/2011.

Osta lehti

Tutustu upean lehden tarjouksiin tästä.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...