Alati tien päällä

Olin jo useampana päivänä kysellyt lohareilta, milloin he aikovat jatkaa matkaa, ja joka kerralla sain saman vastauksen: huomenna. Lopulta tuo huominen koitti. Kun tulin yhtenä aamuna leiripaikalle, he olivat pakkaamassa vankkureitaan. Työkalut varastoitiin omiin lokeroihinsa, härät väännettiin valjaisiin, vuodevaatteet nostettiin kyytiin samoin kuin sängyt, nokiset keittoastiat ja ne nuoret tai raihnaiset perheenjäsenet, joista ei ollut kävelijöiksi. Lopulta jokin äänetön merkki sai karavaanin nytkähtämään liikkeelle raudoitetut pyörät kolisten.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Olin jo useampana päivänä kysellyt lohareilta, milloin he aikovat jatkaa matkaa, ja joka kerralla sain saman vastauksen: huomenna. Lopulta tuo huominen koitti.

Kun tulin yhtenä aamuna leiripaikalle, he olivat pakkaamassa vankkureitaan. Työkalut varastoitiin omiin lokeroihinsa, härät väännettiin valjaisiin, vuodevaatteet nostettiin kyytiin samoin kuin sängyt, nokiset keittoastiat ja ne nuoret tai raihnaiset perheenjäsenet, joista ei ollut kävelijöiksi. Lopulta jokin äänetön merkki sai karavaanin nytkähtämään liikkeelle raudoitetut pyörät kolisten.

Vastaantuleva liikenne, joka koostui lähinnä moottoripyöristä ja kotitekoisista dieselkotteroista, teki tietä lohareille, jotka matkasivat kapeaa tietä sinappipeltojen ja aaltoilevan talvivehnän ohi. Näkymän romanttisuutta oli vaikea ohittaa. Tässä oli sentään liikkeellä kadotettu heimo. Jos kuvasta poistaisi sätkättävät, Intiassa valmistetut Hondat ja oranssivalkoiset tietoliikennemastot, loharit olisivat käytännössä ilmettyjä rajput-artesaaneja, jotka pakenivat Chittaurgarhista lähes viisisataa vuotta sitten. Mitä nämä keskiaikaiset aikamatkustajat menettäisivät, jos he luopuisivat vaeltamisesta ja liittyisivät yhteiskunnan valtavirtaan? Kulttuurin ja perinteiden näkökulmasta luultavasti kaiken.

Se vaikuttaa kovalta hinnalta. Kaikki eri puolilla kohtaamani loharit pitivät kiinni vaeltavasta elämäntavastaan. Useimmat tosin tekivät selväksi, että he asuvat vankkuriensa varassa yksinkertaisesti siksi, että vaihtoehtoja ei ole.

”Olisin mitä onnellisin, jos saisin vähän maata ja talon”, Lallu sanoi yhtenä iltana. Myös Kanya janosi mukavuuksia, joita hänelle toistaiseksi toteutumaton oma koti voisi tarjota. Heidän kaipuutaan oli varsin helppo ymmärtää. Jopa täällä Rajasthanin maaseudulla näkyi merkkejä Intian nopeasta talouskehityksestä: monilla loharien asiakkailla oli kännykät (lohareilla itsellään niitä ei tosin vielä näkynyt), ja isompia maataloja koristivat satelliittilautaset. Tuntui luonnolliselta, että hekin haluaisivat osansa uudesta vauraudesta. He ovat myös tulleet entistä tietoisemmiksi maailman menosta. Pohjois-Rajasthanin maaoikeusaktivistit ovat rohkaisseet lohareita ja monia muita seudun kiertolaisryhmiä anomaan paikallishallinnolta maata ja asuntoja. Sen lisäksi, että he saisivat katon päänsä päälle, he saisivat myös pysyvän osoitteen, jota ilman Intian byrokratiassa on hyvin vaikea päästä käyttämään edullisempaa ruokaöljyä, ilmaisia terveydenhoitopalveluja ja muita sosiaalietuuksia.

Toistaiseksi ponnistelut ovat kuitenkin valuneet hiekkaan. Yhdessä kylässä, josta loharit olivat anoneet maata, virkamiehet sanoivat, ettei heillä ole mitä antaa – ja vaikka olisikin, he eivät uskoneet loharien todella haluavan sitä. ”Eivät he halua asettua. He haluavat elää tien päällä”, kuittasi muuan virkamies koko asian.

Samaa asennetta oli Thana Ghazin kylässä, joka sijaitsee vajaat sata kilometriä Jaipurista koilliseen. Sikäläiset virkamiehet olivat pitkin hampain luovuttaneet tusinalle loharperheelle tontteja kylän vilkkaimman kadun varrelta. Sepät asuivat yksihuoneisissa tiilitaloissa, joiden edustalla he pitivät kärryjään ja ahjojaan. Sähköt oli kuitenkin vielä viiden vuoden jälkeenkin vetämättä, ja kunnanisät olivat torjuneet loharien anomuksen yhteiskäymälästä.

Paikallisalueen johtaja, pradhan, vahvisti, että hän oli vastustanut yhteisön varustamista, koska hänen mielestään loharien ei olisi ensinkään pitänyt antaa asettua kyseisille tonteille. Hänen mukaansa ne olivat liian lähellä tyttöjen asuntolaa ja yläkoulua, ja lohareille löytyisi sopivampia paikkoja kylän laitamilta.

Joitakin päiviä tiedustelujeni jälkeen loharien asuinalueelle ilmestyi asentajia, jotka alkoivat vetää sähköjä taloihin. Osa kyläläisistä ei edes yrittänyt peitellä vihamielisyyttään. Kun eräänä iltapäivänä poistuin loharien taloilta yhden avustustyöntekijän kanssa, kolme suoriin housuihin ja neulepaitoihin pukeutunutta teini-ikäistä poikaa alkoi huudella meille läheisen koulun katolta. ”Mitä sinä oikein aiot heille tehdä?” huusi yksi. ”He ovat nomadeja ja sellaisina he aina pysyvätkin.”

Oli maaliskuun alku, ja kevätsadonkorjuun aika oli koittamassa Lallulle, Kailashille ja heidän tovereilleen. Vehnäpellot muuttuivat kullankeltaisiksi yhä kuumemmin porottavan auringon alla. Uuteen kylään leiriytyneet loharit hakeutuivat vankkuriensa varjoon ja vilvoittelivat roiskimalla läheisen kaivon vettä.

Kevät on yleensä toivorikasta aikaa Rajasthanin maaseudulla, mutta Kanyaa se tällä kertaa hirvitti. Hänen vanhempansa olivat päättäneet, että tyttären pitäisi palata miehensä perheen luokse huhtikuisen Akha Teej -hindujuhlan jälkeen. ”Se poika on paha”, hän oli sanonut minulle. Hän sanoi, että hänen aviomiehensä ja anoppinsa olivat pakottaneet hänet veivaamaan palkeita päivät pitkät, ja jos hän vastusteli, mies antoi selkäsaunan. Kanya kuitenkin tiesi, ettei avioero tulisi kysymykseen hänen asemassaan olevalle naiselle. ”En voi tehdä mitään”, hän sanoi. ”Jos pysyn täällä, saan kärsiä, jos menen sinne, saan kärsiä. Se on kohtalon määräämää.” Sukupuoli pahentaa Kanyan voimattomuutta, mutta sama tunne vaivaa jossain määrin kaikkia lohareita, joiden alhainen sosiaalinen asema altistaa heidät Intian maaseudun paineille ja ennakkoluuloille.

Kun eräänä iltapäivänä tulin loharien leiriin, sain kuulla Intian suurimman hindunationalistisen liikkeen Rashtriya Swayamsevak Sanghin (RSS) edustajien käyneen vierailulla. Ryhmän äärisiipi oli saanut vihiä liikkeistäni, ja he uhkasivat piestä minut, koska olettivat minun olevan kristitty lähetyssaarnaaja. Loharit olivat selvästi kauhuissaan ja pyysivät minua poistumaan.

Sain lopulta tehtyä selväksi, että aikeeni olivat puhtaan journalistisia, eivät evankelisia. Paikalliset RSS:n työntekijät esittivät anteeksipyynnön ja lähtivät saattamaan minua loharien luo näiden uuteen leiripaikkaan, tällä kertaa poljetulle laitumelle erään toisen kylän laidalle. RSS:n väki jopa rohkaisi lohareita yhteistyöhön kanssani, mutta suhteeni seppiin eivät koskaan palautuneet aivan entiselleen.

Alusta asti varuillaan olleet loharit eivät nähneet RSS-hankaluuksien jälkeen mitään syytä sietää seuraani enää yhtään pidempään. ”Annat meille kourallisen jauhoja, vaikka kirjoitat niin paljon”, sanoi Kartar mulkoillen. ”Mene tiehesi. Olemme saaneet sinusta tarpeeksi.”

Lähdin yhtenä iltapäivänä Jaipurista yrittämään sovinnontekoa vielä kerran. Ikävä kyllä Lallu ja Kailashi eivät olleet paikalla tarjoamassa tukeaan. He olivat lähteneet linja-autolla Rajasthanin pääkaupunkiin, josta Kailashi toivoi löytävänsä apua krooniseen yskäänsä ja kuumeeseensa. Muut eivät halunneet sanoa minulle oikein mitään, ja jotkut käänsivät selkänsä heti jos näkivät minun lähestyvän. Otin vihjeestä vaarin ja kävelin takaisin autolleni. ”Äläkä tule takaisin!” Kartar huusi.

Ennen kuin ajoin lopullisesti tieheni, käännyin katsomaan lohareita vielä viimeisen kerran. Kauppa ei käynyt ja kaikki ahjot olivat sammuneet. Seuraavana tai kenties sitä seuraavana päivänä he pakkaisivat vankkurinsa ja jatkaisivat matkaa kuten niin monia kertoja aiemminkin. Nyt he kuitenkin näyttivät toimettomilta ja uupuneilta. He näyttivät matkalaisilta, jotka olivat tulleet tiensä päähän.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...