Ennen aamunkoittoa

Kukin kyläläinen kiinnitti erityistä huomiota omiin lähisukulaisiinsa ja hoiti hautarivit isästä isoisään ja isoisoisään. Tuskin millään haudalla oli mitään merkkejä, joten siirtyessään rivi riviltä kauemmas menneisyyteen miehet kävivät yhä epävarmemmiksi vainajien henkilöllisyyksistä. Lopulta työ muuttuikin yhteiseksi, ja jokainen hoiti jokaista kumpua tietämättä kuka sen alle oli haudattu. Viimeinen hauta seisoi yksinään neljännen sukupolven ainoana edustajana. ”Lao zu”, sanoi yksi kyläläinen.

maanantai 15. helmikuuta 2010

Kukin kyläläinen kiinnitti erityistä huomiota omiin lähisukulaisiinsa ja hoiti hautarivit isästä isoisään ja isoisoisään. Tuskin millään haudalla oli mitään merkkejä, joten siirtyessään rivi riviltä kauemmas menneisyyteen miehet kävivät yhä epävarmemmiksi vainajien henkilöllisyyksistä. Lopulta työ muuttuikin yhteiseksi, ja jokainen hoiti jokaista kumpua tietämättä kuka sen alle oli haudattu. Viimeinen hauta seisoi yksinään neljännen sukupolven ainoana edustajana. ”Lao zu”, sanoi yksi kyläläinen. ”Esi-isä.” Sukukunnan alkuperäiselle jäsenelle ei ollut mitään muuta nimeä, sillä tarkemmat tiedot hänestä olivat vuosien mittaan hukkuneet.

Kun työ oli valmis, aamunkajo loisti itäisten huippujen takaa. Mies nimeltä Wei Minghe selitti, että jokainen hautakumpu edusti kuolleiden taloa, ja perinne edellytti heidän saavan Qingming-rituaalin valmiiksi ennen aamunkoittoa. ”Jos haudalle kaataa multaa ennen kuin aurinko nousee, vainajat saavat tiilikaton”, hän sanoi. ”Jos ei ehdi ajoissa, he saavat olkikaton.”

Wei Minghe oli vähän vaille seitsemänkymppinen entinen maanviljelijä. Ruumiinrakenteeltaan hän oli edelleen roteva, vaikka asuikin jo eläkeasunnossa läheisessä Huairoun kaupungissa. Hän palasi edelleen joka vuosi Qingming-juhlaan. Myöhemmin tuona päivänä tarjosin hänelle kyydin takaisin kaupunkiin. Kun kysyin kaipaako hän Shuiquan Gouta, hän vastasi: ”Ennen tätä en ole koskaan asunut paikassa, jossa on hyvä lämmitys.” Hänen näkemyksensä edistyksestä olivat täysin järkeviä siinä missä esi-isien toiveetkin – tiilikatto vastaan olkikatto.

Kiinalainen näkemys kuolemanjälkeisestä elämästä on aina sisältänyt piirteitä, joita moni länsimaalainen voisi pitää maallisina. Muinaisina aikoina seuraavaan elämään suhtauduttiin pragmaattisesti, materialistisesti ja jopa byrokraattisesti, mikä käykin ilmi nykyisin tehtävissä arkeologisissa löydöissä. Kun kuninkaallisia hautoja avataan, ne paljastuvat yleensä pilkuntarkasti organisoiduiksi ja rahakkaasti varustetuiksi. Tapa haudata ruumiita arvotavaroiden kera on peräisin vähintäänkin 4000-luvulta ennen ajanlaskumme alkua, jolloin joihinkin hautoihin laskettiin jadea ja keramiikkaa.

Vasta Pohjois-Kiinassa suunnilleen vuosina 1600–1045 eaa. vallinnut Shang-kulttuuri jätti jälkeensä kirjallisia todisteita tuonpuoleista koskevista näkemyksistä. Varhaisin tunnettu kiinankielinen kirjoitus esiintyy Shang-kautisissa oraakkeliluissa – härän lapaluissa ja kilpikonnankilvissä, joita käytettiin kuninkaallisen hovin rituaaleissa. Ennustusten pohjana käytetyt halkeilleet luut olivat keino pitää yhteyttä näkymättömään maailmaan, ja niiden avulla voitiin myös välittää viestejä kuninkaallisille esi-isille. ”Raportoimme kuninkaan kipeistä silmistä rituaalinomaisesti isoisä Dingille.” ”Shaofangin [erään vihollisen] saapumisesta teemme rituaalisen ilmoituksen isä Dingille.”

Kuolleiden uskottiin omaavan vahvan vallan arkipäiväisiin asioihin. Tyytymättömät esi-isät pystyivät aiheuttamaan eläville sairauksia tai katastrofeja, ja moni oraakkeliluu viittaa ihmisuhreihin, joilla näitä henkiä lepyteltiin. Erään hautakokonaisuuden kaivauksissa Henanin maakunnassa on löydetty yli 1 200 uhrikuoppaa, joista useimmat sisältävät ihmisuhreja. Eräs arkeologi kertoi minulle kerran laskeneensa 60 erilaista tapaa, joilla ihminen saatettiin tappaa Shang-seremonian aikana, mutta hän muistutti myös siitä, että kyse oli rituaalista eikä murhasta tai mielivallasta. Shangien näkökulmasta ihmisuhri oli vain erittäin hyvin organisoidun järjestelmän osa. He pitivät tiukkaa kalenteria, jossa tietyt uhrauspäivät oli omistettu tietyille esi-isille. He olivat lähes tieteellisen pikkutarkkoja. Yhden palvojan tiedetään tehneen kokonaista 70 oraakkeliluuhalkeamaa voidakseen määrittää sen, kuka esi-isistä oli vastuussa elävän kuninkaan hammassärystä.

Vainajilla oli omat roolinsa kattavassa byrokratiassa. Kuninkaalliset saivat kuoleman jälkeen uuden nimen, joka kertoi muuttuneesta tehtävästä. Esi-isien palvonnan tarkoitus ei ollut muistaa sitä, millaisia ihmiset olivat olleet, vaan sillä yritettiin maanitella suosionosoituksia vainajilta, joille oli annettu määrätyt vastuualueet. Monessa oraakkeliluukaiverruksessa vainajaa pyydetään uhraamaan edelleen jollekin vielä korkeammalle voimalle.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...