Loharit eivät itke

Vietettyäni viikon loharien keskuudessa minulle alkoi valjeta, että heidän seurassaan ei ole helppo olla. Vaikka olin heti kättelyssä tehnyt selväksi, etten antaisi heille rahaa, pyrin heidän suosioonsa jakamalla pieniä lahjoja – lähinnä linssi- tai jauhosäkkejä – ja tarjoamalla heille lähikojun kauppiaan myymää chai-teetä. Jotkut eivät kuitenkaan olleet mihinkään tyytyväisiä.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Vietettyäni viikon loharien keskuudessa minulle alkoi valjeta, että heidän seurassaan ei ole helppo olla. Vaikka olin heti kättelyssä tehnyt selväksi, etten antaisi heille rahaa, pyrin heidän suosioonsa jakamalla pieniä lahjoja – lähinnä linssi- tai jauhosäkkejä – ja tarjoamalla heille lähikojun kauppiaan myymää chai-teetä. Jotkut eivät kuitenkaan olleet mihinkään tyytyväisiä.

Lallun isoveli Kartar painosti minua jatkuvasti hankkimaan hänelle kalakandia, eräänlaista maitovanukasta, ja murjotti kun vanukasta ei kuulunut. Hänen vaimonsa Pooni ei ollut sen kainompi. ”Anna minulle rahaa chaita varten!” hän tervehti minua yhtenä aamuna, ja aina kun katseemme kohtasivat, hän nyppi rähjäistä tunikaansa tai nosti kaksi sormea huulilleen merkiksi siitä, että hän haluaisi bidi-savukkeita. Opin väistelemään hänen katsettaan.

Jopa Lallu, jonka Kailashi oli sanonut olevan ”liian ujo kerjäämään”, rohkeni käydä kimppuuni aika ajoin. ”En syönyt eilen, koska kanani kuoli”, hän kertoi minulle eräänä iltapäivänä. ”Tulin siitä hyvin surulliseksi.” Koira oli tappanut kanan. Mutisin olevani pahoillani tapahtuneesta.

”Uusi kana maksaa 300 rupiaa.” Osaaottava nyökkäys. ”Sinä maksat 100 rupiaa.” Huokaus.

En kuitenkaan voinut olla ihailematta lohareita. He olivat taitavia käsityöläisiä, ahkeria työntekijöitä ja selvästi ylpeitä ammattitaidostaan. Yhtenä iltapäivänä kylästä tuli harmaahapsinen nainen lusikkaostoksille. ”Saatan veloittaa pari rupiaa enemmän, mutta teen hyvälaatuista tavaraa”, Kartar lupasi. Hän kyykistyi neempuun varjoon, kuumensi raudanpalaa kunnes se alkoi hehkua ja asetti sen sitten pihdeillä alasimelle. Hänen vaimonsa Pooni otti tukevan haara-asennon ja nuiji kappaleen lekalla litteäksi. Kun metalli oli ohutta ja muotoilukelpoista, Kartar nappasi pienemmän vasaran ja loihti kappaleesta näppärästi lusikan, jonka pinnan hän nakutti koristeellisen kuhmuiseksi ja kiiltäväksi. Hän hioi vielä lusikan reunat ja ojensi sen sitten suurieleisesti naiselle. ”Ottakaa se, äiti”, hän sanoi, ja sai palkaksi 30 rupiaa (suunnilleen 45 senttiä).

Loharien ammattiylpeys pohjautuu heidän identiteettikäsitykseensä. Kaikkein pienimpiä lukuun ottamatta Chittaurgarhin tarina oli kaikille tuttu, ja itkevät lapset vaiennettiin komennolla ”loharit eivät itke”.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...