Seuraava vierailu

Saippuaepisodin jälkeen aamuiset tuloni sujuivat sutjakammin. Seuraavana päivänä leirissä oli hiljaista satunnaisia yskänpuuskia lukuun ottamatta. Rujosta ahjosta nousi savua. Naiset pumppasivat vuohennahkapalkeita vuorotellen miesten ja poikien takoessa pienillä alasimilla romumetallia kauhoiksi, kirveenteriksi ja muiksi arkiesineiksi. Laskimme tulkkini kanssa, että neljässä toisilleen sukua olevassa perheessä oli kaikkiaan 23 ihmistä.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Saippuaepisodin jälkeen aamuiset tuloni sujuivat sutjakammin. Seuraavana päivänä leirissä oli hiljaista satunnaisia yskänpuuskia lukuun ottamatta. Rujosta ahjosta nousi savua. Naiset pumppasivat vuohennahkapalkeita vuorotellen miesten ja poikien takoessa pienillä alasimilla romumetallia kauhoiksi, kirveenteriksi ja muiksi arkiesineiksi. Laskimme tulkkini kanssa, että neljässä toisilleen sukua olevassa perheessä oli kaikkiaan 23 ihmistä. He kuljettivat omaisuuttaan viisissä avovankkureissa, jotka oli tehty akasiasta ja tiikistä ja koristeltu lootuksenkukkakaiverruksin, pronssiheloin ja hindulaisin hakaristimaalauksin.

Läsnäoloni hämmensi heitä kaikkia, jotkut olivat avoimen vihamielisiä. ”Sanommepa mitä tahansa tai teemme mitä hyvänsä, sinä kirjoitat kaiken muistiin!” purnasi muuan nainen. Jotkut suhtautuivat minuun kuitenkin suopeammin. Noin nelikymppiset – loharit osaavat vain arvioida ikänsä – Lallu ja Kailashi olivat neljän lapsen vanhempia. Likaiseen puuvillaiseen dhotiin pukeutunut Lallu oli pieni ja jäntevä mies, jonka korvia koristivat herneenpalon muotoiset kultaiset korvakorut ja kaulaa nauhassa roikkuva amuletti. Hoikan ja onttokatseisen Kailashin rintalastaan oli tatuoitu om-symboleita, ja hänen takkuisia hiuksiaan peitti purppuranpunainen huivi. Molempien hampaat olivat varsin huonossa kunnossa ja he pitivät tuon tuostakin sauhuttelutaukoja poltellen halpoja käsin kääräistyjä bidi-savukkeita.

Saippuavälikohtaus nolotti Kailashia. ”Olen köyhä, mutta minulla on sentään häpyä”, hän sanoi. ”Nämä ihmiset ovat menettäneet senkin.” Hänen esikoisensa Kanya haki köysistä punotun pedin ja tarjosi sitä minulle istuimeksi. Parikymppinen Kanya oli eloisa ja silmiinpistävän kaunis ylväine poskipäineen ja huolella nypittyine kulmineen. Hän oli myös vahvaluontoinen. ”Lopeta tuo roistomainen käytös!” hän komensi yhtä serkkupoikaansa, joka yritti sitkeästi kerjätä minulta lahjuksia. Kanya oli jokin aika sitten paennut kovakouraisen aviomiehensä luota ja palannut perheensä luo.

Kysyin Lallulta mistä hän on kotoisin. Oletin hänen kertovan, missä hän on syntynyt tai kenties nimeävän kylän, jossa hänen perheensä viettää kesät, jolloin kuumuus estää vaeltamisen. Hän kuitenkin nimesi paikan, jossa ei ole koskaan edes käynyt. ”Chittaurgarh”, hän sanoi. Sitten hän nosti nyrkkinsä ilmaan eräänlaiseksi tervehdykseksi.

Chittaurgarh on massiivinen hiekkakivilinnake ylätasangolla Etelä-Rajasthanissa. 600-luvulla rakennettu linnake toimi rajputeiksi kutsuttujen yläkastisten hindusoturien vahvan kuningaskunnan Mewarin pääkaupunkina. Loharitkin ovat oman suullisen historiansa mukaan rajputeja. He olivat kuningaskunnan aseseppiä. Vuonna 1568 mahtava mogulihallitsija Akbar kuitenkin valloitti Chittaurgarhin ja loharit pötkivät pakoon. Häpeissään he heittäytyivät kiertolaisiksi ja vannoivat, etteivät enää koskaan yöpyisi kylässä, sytyttäisi lamppua pimeän laskeuduttua tai edes käyttäisi köyttä veden nostamiseen kaivosta. Nämä lupaukset tunnetaan yhteisnimellä Vala. (He vannoivat myös elävänsä ilman mukavia sänkyjä ja matkustavat vielä nykyisinkin pedit nurin päin käännettyinä muinaisen lupauksen symbolina.) Jotenkin heidän oli kuitenkin leipänsä ansaittava, joten he panivat taitonsa arkisempaan käyttöön. Heidän astioitaan ja peltotyökalujaan arvostettiin niiden kestävyyden vuoksi, ja ennen tehdastuotannon ja halpojen kiinalaistuotteiden aikaa tavara kävi hyvin kaupaksi.

Intiassa oli aikoinaan pilvin pimein kiertäviä, tiettyihin asioihin erikoistuneita työläisiä. Heitä kuvaili ensimmäisenä yksityiskohtaisesti brittiläinen virkamies Denzil Ibbetson vuonna 1883 raportoidessaan Punjabin alueen väestönlaskennasta. Hänen mainitsemiaan ryhmiä olivat qalandarit (”heidän ammattinaan on ilmeisesti esitellä temppuilevia karhuja, apinoita ja muita eläimiä”), natit (”akrobaatteja ja temppumaakareita”), gagrat (”keräävät, hoitavat ja käyttävät iilimatoja”) ja kanjarit (”hoitavat paiseita”). ”Heidän kanssaan ei ole miellyttävä asioida, emmekä ole heihin juuri yhteyksissä”, Ibbetson kirjoitti raporttinsa loppuun.

Ibbetsonin huomiot heijastelivat aikansa ennakkoluuloja ja Britanniassa yleistä käsitystä, jonka mukaan kiertolaiset – etenkin mustalaisiksi kutsutut tummaihoiset, romanikieltä puhuvat – olivat parantumattomia paheiden levittäjiä. Moiset asenteet siirtyivät sujuvasti Intiaan. Vuonna 1871 siirtomaaviranomaiset laativat pahamaineisen rikollisheimolain, joka käytännössä nimesi kymmenet nomadiryhmät luonnostaan rikollisiksi. Vaeltavien perheiden oli rekisteröidyttävä poliisiasemilla ja tuhansia miehiä, naisia ja lapsia pakotettiin työleireille. Intialaisen sosiologin Meena Radhakrishnan kirjoittaman kirjan Dishonoured by History (Historian tahrima) mukaan osa näistä leireistä oli Pelastusarmeijan pitämiä. Intian itsenäistyttyä vuonna 1947 rikollisheimolaki korvattiin vastaavalla, joskin vähemmän drakonisella taparikollislailla. Rikollisuuden leima istuu kuitenkin sitkeässä. ”En olisi ikinä voinut kuvitella, että näiden yhteisöjen jälkeläisiin suhtaudutaan yhtä ennakkoluuloisesti”, Radhakrishna sanoo. ”Kyse ei ole siitä, etteivätkö he haluaisi yhteiskunnan jäseniksi – heitä ei huolita sellaisiksi.”

Naiset olivat laittamassa ruokaa. Kailashi murskasi morttelissa chilejä vihannespataa varten, Kanya puolestaan paistoi ohuita leipiä, chapateja, avotulella. Päivä oli painumassa iltaan, joten heillä oli kiire, koska lamput eivät tulleet kyseeseen. Loharit olivat saapuneet kylään muutama päivä sitten eivätkä osanneet sanoa, kauanko viipyisivät. Se riippui tarjolla olevien töiden määrästä. Yksi heistä nyökkäsi kohti lähellä laiduntavaa puhvelia ja tokaisi: ”Minun ja tuon puhvelin elämässä ei juuri ole eroa. Se vaeltaa ruuan perässä, niin mekin.”

Vertausta oli paha mennä kiistämään. Loharit eivät käy kouluja. He tekevät tarpeensa pelloille ja nukkuvat tähtitaivaan alla paitsi monsuunikaudella, jolloin he kiinnittävät vankkureihinsa katoksia ja kasaavat niiden ympärille matalia mutamuureja, jotta vesi ei tulvisi sisään.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...