Apartheidin jälkeen – Mandelan lapset

Rasisti opettelee pääsemään irti vihastaan. Uhri opettelee antamaan hänelle anteeksi. Pappi opettelee ymmärtämään uutta kotimaataan. Apartheidin jälkeinen Etelä-Afrikka on täynnä erilaisia ihmisiä ja erilaisia elämäntarinoita.

tiistai 22. kesäkuuta 2010 teksti Alexandra Fuller

Pappi

Ilmeisesti maallikko ei voi äkillisen kutsumuksen iskiessä ryhtyä Etelä-Afrikan reformikirkon papiksi. Se vaatii seitsemän vuotta ankaraa opiskelua, ja Deon Snymanin tapauksessa työ osoittautui jokseenkin turhauttavaksi. Hänen valmistuessaan Pretorian yliopistosta vuonna 1990 kävi nimittäin ilmi, että hän hallitsi hyvin kaiken sen teologian, jota ihminen voisi tarvita vanhassa Etelä-Afrikassa, muttei oikeastaan mitään taitoja, joilla luovia vastikään Nelson Mandelan vapauttaneessa maassa.

Snyman syntyi ja kasvoi ”perinteisessä afrikaaneriperheessä, tavallisessa afrikaanerikaupungissa Johannesburgin pohjoispuolella”. Hän kertoo, ettei tuntenut valmistuessaan yhtäkään mustaa, hänellä ei ollut mustia ystäviä eikä hän ollut koskaan oikeasti keskustellut ainoankaan mustan kanssa. ”Kirkko oli jaettu valkoisten, värillisten, intialaisten ja mustien seurakuntiin”, hän sanoo. Hän päätteli, että paras tapa välttyä siltä, että jonain aamuna huomaisi itsensä muukalaiseksi omassa maassaan, olisi hakeutuminen mustan maalaisseurakunnan papiksi.

Kun Snyman vihittiin reformikirkon mustan seurakunnan papiksi helmikuussa 1992 KwaZulu-kotimaan Nongomassa, hänen isänsä astui zuluista koostuvan seurakunnan eteen ja sanoi: ”On selvää, että Etelä-Afrikka muuttuu. Minä olen kuitenkin afrikaaneri, enkä tiedä, onko minusta muuttumaan. Olen myös jo vanha mies. En tiedä, onko minulla muuttumisen edellyttämiä taitoja. Siksi luovutan teille tänä päivänä poikani. Jos te saatte opetettua hänelle uuden Etelä-Afrikan säännöt, hän voi opettaa ne edelleen meille. Jos te annatte hänelle taidot, joita tässä maassa elämiseen tarvitaan, hän voi puolestaan näyttää ne meille.”

Snyman eli zulujen pappina toistakymmentä vuotta. Sinä aikana hänelle kirkastui viesti, joka hänen olisi välitettävä kansalleen: ”Niiden, jotka tukivat rotusortoa, on pyydettävä anteeksi vilpittömältä tuntuvalla tavalla. Heidän on pyrittävä korjaamaan tekemiään vahinkoja niin, että edes osa järjestelmän rapauttamasta ihmisarvosta ja mahdollisuuksista palautuu.” Snyman alkoi pohtia yhteisöllistä korvausmenetelmää eli esimerkiksi koulujen, terveysasemien tai ammattikoulujen rakentamista. ”Jotain, mitä kuka tahansa voisi osoittaa ja sanoa, että tämä symboloi aitoa katumustamme, tässä on näkyvä merkki tahdostamme rakentaa tulevaisuutta yhdessä. Se ajatus eli minussa hyvin vahvasti.”

Kului kuitenkin vuosia, ennen kuin Snymanin ajatukset ottivat tulta yhdessä pienessä afrikaanerikaupungissa Länsi-Kapmaan maakunnassa, yhteisössä, joka ei voinut sulkea silmiään siltä, että rotusorron vaikutus ei tyssännyt vuoteen 1994, jolloin valkoisten valta loppui ja Mandela nousi uudelleensyntyneen valtion presidentiksi.

Kaupunki

Worcester on unelias ja sievä kaupunki puolitoista tuntia Kapkaupungista koilliseen. Talvisin ympäröivien vuorten huiput peittyvät lumeen, kesäisin helle hautoo laaksoa niin että asfaltti pehmenee. Tiet ovat leveitä ja hyvässä järjestyksessä. Talot ovat harjakattoisia ja pittoreskejä; nurmikot on nypitty moitteettomiksi, ja verantoja koristavat ruusut ja viiniköynnökset. Täällä tulee sellainen olo, että hame saisi olla vähän pidempi ja kaula-aukko pienempi.

Rotuerottelun maantieteelliset ja psyykkiset rajalinjat erottuivat vielä 1990-luvun puolivälissä kaupungissa selvästi, vaikkakaan eivät räikeämmin kuin muualla maassa. Mustat asuivat yhä lähinnä heille muinoin varatulla alueella, Zwelethemban townshipissä Hexjoen toisella puolen; valkoiset varsinaisen kaupungin kirjavien katujen varsilla tai vuorten juurella olevilla maatiloilla. Toisaalta Worcesterissa oli juuri ensi kerran valittu pormestariksi värillinen ja varapormestariksi musta henkilö. Sen lisäksi Totuuskomissio (TRC), rotuerottelusta luopumisen jälkeen perustettu oikeusistuimen kaltainen elin, kokoontui Worcesterissa kesäkuussa 1996 ja kuuli apartheid-rikosten tekijöitä ja uhreja. Väkivaltainen menneisyys oli siis ohi, eikö niin?

Helteisenä jouluaattoiltapäivänä 1996 uuteen alkuun lähtenyttä kaupunkia järkytti kaksi pommia, jotka räjähtivät ostosalueen keskellä, vain vähän matkan päässä poliisiasemasta ja reformikirkosta. Ne tappoivat neljä ihmistä, joista kolme oli lapsia. Lähes 70 ihmistä loukkaantui. Kaikki uhrit olivat mustia tai värillisiä. Ensimmäinen pommi iski Olga Macingwaneen niin, että hänen jalkansa turposivat heti traktorin renkaiden kokoisiksi. Hieman myöhemmin toinen pommi löi hänet tajuttomaksi.

”On kulunut 13 vuotta, enkä ole nähnyt vilaustakaan siitä ihmisestä, joka teki tämän minulle”, sanoo Macingwane olohuoneessaan Zwelethembassa helteisenä sunnuntaiaamuna marraskuun lopulla 2009. Hänen on korotettava ääntään jotta se kuuluisi läheisten ulkoilmajumalanpalvelusten yli. Hän nousee jäykästi – käveleminen tuottaa silmin nähden tuskaa – ja sulkee oven. ”Olen kuvitellut hänet”, hän jatkaa. ”Hän on kookas 50-vuotias mies, jolla on pitkä parta ja ankarat kasvot. Sellainen mies on kaiken tämän takana. Hänet minä näen painajaisissani.”

Käännekohta

Valinta vuoden 2010 jalkapallon MM-kisojen isäntämaaksi vahvisti eteläafrikkalaisten itseluottamusta. Heidän maansa voitaisiin tästedes muistaa muustakin kuin rotuerottelusta. Maan moderni infrastruktuuri, tyylikkäät lentokentät, kosmopoliittiset ravintolat – koko julkinen kuva – tukevat ajatusta siitä, että traaginen historia on todella menneisyyttä. Soweto, Johannesburgin surullisenkuuluisa township, on nyt joukko rustiikkisia lähiöitä täynnä huvilamaista arkkitehtuuria, siistejä nurmikoita ja linjakkaita ulkomaisia autoja. (On siellä toki slummejakin.) Etelä-Afrikan musta keskiluokka kasvaa, ja valtio on rakennuttanut lähes kolme miljoonaa taloa sitten vuoden 1994. Johannesburgissa kasino- ja huvipuistokeskusta vastapäätä sijaitsee vaikuttava Apartheid-museo.

Pintaa raapaisemalla törmää kuitenkin aina A-sanaan. Toukokuussa 2008 yli 60 ihmistä kuoli ja kymmeniä tuhansia menetti kotinsa mellakoissa, jotka kohdistuivat suurimmaksi osaksi mosambikilaisiin ja zimbabwelaisiin. Apartheid istutti kansaan syvän epäluulon ”muita” kohtaan ja käsityksen oikeudesta maan voimavaroihin, ja samat asenteet vaikuttavat tänäkin päivänä.

Rotusorron laajuutta ja raakuutta on mahdoton yliarvioida. Vuodesta 1948 vuoteen 1994, jolloin järjestelmä kumottiin, afrikaanerien Kansallispuolue ylläpiti tiukkaa rotuerottelua kaikilla mahdollisilla elämänalueilla. ”Apartheid rikastutti harvoja ja valittuja suuren enemmistön kustannuksella niin tehokkaasti – ihmisten vangitsemisista, karkotuksista, katoamisista ja väkivaltaisista kuolemista puhumattakaan – että sen pelkkä lopettaminen ei alkuunkaan auttanut korjaamaan vahinkoja”, sanoo Tshepo Madlingozi, 31-vuotias Pretorian yliopiston oikeustieteen lehtori ja Khulumani-tukiryhmän lainopillinen koordinaattori. Khulumani on 58 000:n lähinnä rotusorron aikana poliittisen väkivallan uhriksi joutuneen ihmisen tukijärjestö. ”Kyllähän sitä voi sanoa, että nyt kaikki ovat tasa-arvoisia; antaa menneiden olla ja katsotaan eteenpäin. Se sopii järjestelmästä hyötyneille mutta ei korvaa menetyksiä eikä pyyhi pois sukupolvia jatkunutta taparasismia, käsin kosketeltavaa vihaa eikä riittämättömyyden tunteita.”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...