Kohtaaminen

Uhri

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Uhri

Worcesterista ajaa Pretoriaan kaksi päivää eli suunnilleen 16 tuntia. Marjorie Jobson on järjestänyt Olga Macingwanelle ja kolmelle muulle Zwelethemban asukkaalle vuokra-auton, jolla he voivat ajaa perustuslakituomioistuimen istuntoon 10. marraskuuta 2009. Nelikko sopii tapaavansa Stefaans Coetzeen päivää ennen istuntoa sillä ehdolla, että tapaamiseen suostuminen ei merkitse automaattista anteeksiantoa. ”Minä en mene sinne, jotta voisin antaa hänelle anteeksi”, Macingwane sanoo vakaasti. ”Menen sinne kohdatakseni kasvokkain miehen, joka minulla on päässäni. Haluan kuulla, mitä hänellä on sanottavanaan, mutta anteeksi minä en sinne mene antamaan.”

Olga Macingwanen elämä vaikeutui pommi-iskujen jälkeen muistakin kuin itsestään selvistä syistä. ANC:n osastot käyttivät hautajaisia poliittisena näyttämönä ja työnsivät vammautuneita eloonjääneitä pyörätuoleissa pitkin katuja hoilaten samalla taistelulaulujaan. Sitten vuonna 2003 Macingwanen aviomies kuoli, ja ilman hänen tulojaan Macingwanella ei enää ollut rahaa kolmen lapsensa kasvattamiseen. Heidät lähetettiin sukulaisten luo asumaan. Laminoitu kuva Macingwanen aviomiehestä paljastaa juuri sellaisen puolison, jonka Olgalle haluaisikin valita. Mies seisoo 1970-lukuisen, kiiltäväksi puunatun keltaisen Datsunin edessä liivipuvussa huokuen vanhakantaista arvokkuutta. Sama keltainen auto seisoo edelleen Macingwanen talon edustalla, mutta paksun harmaan pölykerroksen peitossa.

Marraskuun yhdeksäs on hellepäivä. Macingwane ja kolme muuta zwelethembalaista (joukossa iskun aikaan varapormestarina toimineen naisen aviomies Harris Sibeko) kävelevät Pretorian keskusvankilan sosiaalityöntekijän toimistoon ja näkevät Coetzeen seisomassa huoneen nurkassa oranssissa haalarissaan, jossa lukee ”prisoner” eli vanki. ”Minä järkytyin”, kertoo Macingwane myöhemmin. ”Näin edessäni pojan. En sitä vuosikausia kuvittelemaani miestä, vaan pojanklopin. Mitä tämä poika tekee täällä? Miten näin pääsi käymään? Tällaiset asiat alkoivat yhtäkkiä pyöriä päässäni.”

Macingwane ehdottaa, että tapaaminen aloitettaisiin rukouksella. Ehdotusta seuraavan hiljaisuuden vallitessa hän laskeutuu polvilleen – vaivalloisesti, koska parin päivän autossa istuminen ei tehnyt hyvää hänen kipeille jaloilleen – ja alkaa rukoilla xhosan kielellä. Hän ylistää Jumalan pyhyyttä. Hän kiittää Jumalaa jälleen yhden uuden päivän antamisesta Etelä-Afrikalle. Hän pyytää Jumalaa antamaan anteeksi hänen rikkomuksensa, niin kuin hänkin antaa anteeksi niille, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet. Hän pyytää Jumalaa varmistamaan, että Jumalan tahto tapahtuisi tässä huoneessa tänä päivänä. Sitten hän istuutuu jälleen. Hänen matkatoverinsa pyyhkivät hikeä otsaltaan ja leyhyttävät kasvoilleen viilennystä, mutta Macingwane säilyttää ylväästi ryhtinsä. Keskustelua käydään xhosan, afrikaansin ja englannin kielten sekoituksella. Macingwane istuu suurimman osan ajasta vaiti. ”Hänen täytyy selittää tekonsa, ennen kuin minä sanon mitään”, hän sanoo aluksi.

Coetzee ei puhu lapsuudestaan. Hän kertoo pommi-iskun suunnittelusta ja siitä, miten hänet valittiin tehtävään erinomaisten sotilastaitojensa perusteella. Hän kertoo myös vuosistaan vankilassa ja pyytää vieraita esittämään kysymyksiä. He vastaavat toiveeseen. Miten Coetzee oppi vihaamaan mustia? Miten hän pääsi kyseisestä vihasta irti? Miten hän viettää päivänsä tätä nykyä? Katuuko hän tekojaan? Jos katuu, mitä hänellä on tarjota korvaukseksi uhreille? Coetzee myöntää, ettei hänellä ole mitään muuta konkreettista annettavaa kuin haalareita kiristävä nahkavyö, mutta jos Jumala sallii hänen päästä pois vankilasta, hän voi alkaa yrittää korvata tekojaan. ”Etelä-Afrikassa on nytkin lapsia, joilla ei ole vanhempia”, hän sanoo. ”Heitä saattaa houkutella ajatus väkivaltaiseen jengiin liittymisestä, he saattavat seurata vihan eivätkä rakkauden tietä.” Hän sanoo, että ”minä voin osoittaa heille, että ensimmäinen elämä, joka heidän on saatava muuttumaan, on heidän omansa”.

Kun Coetzeelta kysytään, millaisia haaveita hänellä on oman elämänsä suhteen, hän kertoo haluavansa naimisiin. Hän sanoo, että hänen olisi kerrottava tulevalle vaimolleen ja mahdollisesti syntyville lapsilleen olevansa murhaaja.

Tässä vaiheessa Harris Sibeko avaa suunsa. ”Kuulepas, päällikkö, sinun pitää odottaa, että lapsi on tarpeeksi vanha ymmärtääkseen mitä sanot, muuten hän alkaa vihata sinua.” Sibeko kääntyy muiden puoleen ja kysyy: ”Voimmeko me tosiaan kutsua tätä miestä murhaajaksi? Sopisiko jokin muu nimitys paremmin?” Sitten hän vastaa omaan kysymykseensä: ”Minusta sinua pitäisi sanoa palkkasotilaaksi tai sotilaaksi. Jep, se sopisi paremmin.”

Muut ovat yhtä mieltä Sibekon kanssa. Sitten Sibeko kysyy Coetzeelta, käykö hänellä yhtään vieraita vankilassa. Coetzee vastaa, että yksi entinen vanki käy aina joskus. Sibeko on järkyttynyt. ”Eikö kukaan sukulaisistasi käy katsomassa sinua?” ”Ei”, Coetzee vastaa.

Haastattelu kestää kaksi tuntia. Lopulta Olga Macingwane nousee ylös. Hän joutuu itselleen epätyypillisesti kamppailemaan hillitäkseen tunteensa. Hän sanoo: ”Stefaans, kun katson sinua, näen sisareni pojan, enkä pysty vihaamaan sinua.” Hän levittää kätensä. ”Tules poika tänne”, hän sanoo xhosaksi. Coetzee kävelee hänen syleilyynsä. ”Annan sinulle anteeksi”, Macingwane sanoo pehmeästi. ”Olen kuullut sanasi, ja minä annan sinulle anteeksi.”

Laki

Tuona päivänä Daniel Stephanus Coetzeesta tuli 120:stä armahdusehdokkaaksi valitusta poliittisesta vangista ainoa, joka tapasi uhrinsa. Seuraavana päivänä, marraskuun kymmenentenä, kokoontuu Etelä-Afrikan perustuslakituomioistuin, jossa on neljä uutta, presidentti Zuman nimeämää tuomaria. Ensimmäisenä asialistalla on kysymys siitä, voidaanko presidentille antaa mahdollisuus poliittisten vankien armahtamiseen ilman, että heidän uhrejaan kuullaan. Zuman asianajaja vaatii rajoittamatonta armahdusoikeutta. Yksi vankeja edustava lakimies kannattaa samaa linjaa, mutta yksi ihmisoikeusjärjestöjen asianajaja vaatii, ettei ainuttakaan poliittista vankia saa armahtaa ilman rikoksen uhrien kuulemista. (23. helmikuuta 2010 perustuslakituomioistuin ratkaisi asian uhrien eduksi.)

Istuntosalissa on läsnä kolmisen tusinaa poliittisten rikosten uhria. Monilla heistä on yllään T-paita, jossa lukee ”Ei sovittelua ilman totuutta, vahingonkorvauksia ja hyvityksiä.” Yksi heistä on Olga Macingwane.

”Minä annan hänelle anteeksi, mutta se ei tarkoita samaa kuin armahtaminen”, Macingwane selventää minulle myöhemmin. ”Maassamme vallitsee nyt laki. Maassamme kunnioitetaan nyt kaiken kansan ääniä. On maamme laeista kiinni, myönnetäänkö Stefaansille armahdus vai ei.”

Laki edellytti Etelä-Afrikassa liian pitkään erottelua ja epäluuloa. Nyt maan perustuslaki edellyttää kaikkien ihmisten tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta lain edessä, mutta lain valta on vain niin suuri kun kansan halu noudattaa sitä. 23. tammikuuta 2010 tapahtuu se, mistä pappi Deon Snyman haaveili jo ajat sitten. Worcesterin ja Zwelethemban townshipin väki kokoontuu Worcesterin Reformikirkkoon. Toisella puolella tietä, isossa ja varjoisassa puistossa, on pieni muistomerkki vuoden 1996 pommi-iskussa menehtyneiden neljän ihmisen kunniaksi. Menot alkavat rukouksella. Sitten Macingwane ja Sibeko kertovat matkastaan Pretoriaan, tapaamisestaan Coetzeen kanssa ja siitä, että he ovat antaneet hänelle anteeksi. Korvausmahdollisuuksista käydään keskustelua, esiin nousevat ainakin nuorisokeskus ja työllistämiskeskus. Ryhmässä sovitaan, että Coetzee kutsutaan jumalanpalvelukseen Worcesteriin, jos se sopii vankilaviranomaisille. Sovitaan seuraavasta tapaamisesta. Olga Macingwane valitaan ohjausryhmään, joka valvoo korvausprosessia tulevina kuukausina ja vuosina.

”Kun annoin Stefaansille anteeksi, ’uhrin’ leima hellitti otettaan minusta”, Macingwane sanoo. ”Fyysinen kipu ei tietenkään häviä, mutta henkisesti olen lopultakin saanut jonkinlaisen rauhan. En ole enää uhri-Olga. Olen vain Olga. Olen rouva Olga Macingwane.”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...