Rasisti

VankiAlle kuukausi Worcesterin pommien jälkeen 19-vuotias Daniel Stephanus ”Stefaans” Coetzee soitti poliisille piilopaikastaan maatilalta ja tunnustautui osasyylliseksi hirmutekoon. Hän puhutteli poliisia kunnioittavasti käyttämällä vanhemmille ihmisille tarkoitettua sanaa Oom eli ”setä”. Hän kertoi kuulleensa, että kuolleiden joukossa oli ollut lapsia, eikä hän siksi voinut kuin antautua. Pojalla oli yhä maaseudun tavat ja varautunut asenne.

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Vanki

Alle kuukausi Worcesterin pommien jälkeen 19-vuotias Daniel Stephanus ”Stefaans” Coetzee soitti poliisille piilopaikastaan maatilalta ja tunnustautui osasyylliseksi hirmutekoon. Hän puhutteli poliisia kunnioittavasti käyttämällä vanhemmille ihmisille tarkoitettua sanaa Oom eli ”setä”. Hän kertoi kuulleensa, että kuolleiden joukossa oli ollut lapsia, eikä hän siksi voinut kuin antautua. Pojalla oli yhä maaseudun tavat ja varautunut asenne.

Silloin kun hänet vangittiin ja vielä joitakin vuosia sen jälkeenkin Coetzee oli lähes kaikkien mahdollisten Etelä-Afrikan äärioikeistolaisten ja valkoisten ylivaltaa kannattavien ryhmien jäsen. Jotkin niistä olivat niin salaisia ja epämääräisiä, etteivät edes jäsenet osanneet selittää, mitä ne olivat. Coetzee piti vankilasta yhteyttä Yhdysvaltain Ku Klux Klanin jäseniin ja saksalaisiin uusnatseihin ja kannusti näitä. Hän nousi ryhmien pseudosotilaallisissa rakenteissa, ja valkoisten valtaa ylistävien joukossa Coetzee oli varsinainen tähti. Helderstroomin huippuvartioidussa vankilassa Länsi-Kapmaassa hän oli kuitenkin vapaata riistaa. ”Olin 19-vuotias ja valkoinen. Kaikki halusivat raiskata minut”, sanoo Coetzee ensi vuosistaan ylikansoitetuissa selleissä, joissa oli 60–120 miestä. ”En saanut minkäänlaista punkkaa.” Hän nukkui lattialla.

Kun tapaan hänet marraskuussa 2009 Pretorian keskusvankilassa, jossa häntä on pidetty nyt reilut kymmenen vuotta, Coetzee on juuri täyttänyt 32. Hänen ihonsa on haalistunut auringon puutteessa harmaaksi, ja vaikka hän on yllättävän nuoren näköinen, silmien ympärillä on ohuita ryppyjä, joita näkee yleensä vain paljon vanhemmilla miehillä. Hiukset ovat tummat, hyvin lyhyet ja untuvaiset. Nahkavyö, jolla hän on kuronut oranssit haalarinsa vyötäröltä, on kiristetty viimeiseen reikään. Ei mitenkään yllätä kuulla, että ennen vankilaan joutumistaan hän kykeni juoksemaan kauas ja nopeasti kovassakin helteessä ja niukalla ravinnolla ja vedellä. ”Rakastin juoksemista”, hän sanoo ikään kuin sanat voisivat taas vapauttaa hänen jalkansa. ”Ja, minä tosiaan osasin juosta.”

Istumme kasvokkain polvet yhdessä suuressa ja ilmeettömässä keltaisessa vierailuhuoneessa. Yhdellä seinällä on viisi tai kuusi ikkunaa, joiden antama vaisu päivänvalo ei riitä muuttamaan huonetta hallitsevaa vihertävää keinovaloa. On aamupäivä, ja vettä on satanut kaatamalla edellisillasta lähtien, joten sisällä on koleaa ja me molemmat hytisemme kylmästä.

Coetzee kertoo syntyneensä vuonna 1977 piittaamattoman äidin ja juopon isän hedelmänä. Hän ei muista nähneensä vanhempiaan koskaan yhdessä. Alkuun hän asui isänsä kanssa Oranjen vapaavaltiossa (nykyinen Vapaavaltion maakunta). Kun hän oli kahdeksan tai yhdeksän, isä repsahti lopullisesti. Coetzee eli jonkin aikaa orpokodissa, josta hänet lähetettiin äitinsä luo Upingtoniin, Pohjois-Kapmaahan. Seuraavat kuudesta seitsemään vuotta hän eli heitteillä ja eri suojakodeissa. Coetzeen ollessa ehkä 15- tai 16-vuotias mies nimeltä Johannes van der Westhuizen otti hänet hoteisiinsa. Valkoista ylivaltaa ajavan äärioikeistolaisen Israel Visie -kultin johtaja oli tiukka kasvissyöjä ja ehdoton niin huumeiden kuin alkoholinkin suhteen. Hän tapasi tutkiskella soveltaen uudelleen kirjoitettua Raamattua, jonka ihmiskäsityksen mukaan kaikki muut paitsi valkoiset ovat peltoeläimiä. Coetzeen silmissä van der Westhuizen oli jotakuinkin isähahmon kokoinen ja ikäinen.

Jos kävelisi 500 kilometriä Kapkaupungista koilliseen niin kauan, että yötaivas muuttuisi niin mustaksi, että voisi nähdä aina maailman alkuun saakka, olisi todennäköisesti Iso-Karoon ylängöllä. 1800-luvun alkuvuosina se oli lainsuojattomien, karjavarkaiden ja aseiden salakuljettajien suosimaa seutua. Nuweveldvuoriston juurella levittyviltä laajoilta tasangoilta löytyi kosolti piilopaikkoja. Vielä nykyisinkin niitä, jotka ovat riittävän sitkeitä tai kovapäisiä repimään elantoaan piikivisestä ja pippurintuoksuisesta maasta, on niin vähän että seutua pidetään oivana kohteena tähtiharrastajille – ja kaikille niille, jotka eivät halua olla tekemisissä nykymaailman kanssa. Seudun syrjäinen salaperäisyys vetosi myös van der Westhuizeniin, joka ei kyennyt sulattamaan muutoksen jälkeisen Etelä-Afrikan todellisuutta. Hän vuokrasi sieltä tilan, jonka mailla pommi-isku suunniteltiin.

”Kun olin vasta tullut vankilaan, pyysin Raamattua”, Coetzee kertoo ja selittää, miten hän alkoi purkaa vihaa, joka oli ajanut hänet lattialle kovimman turvatason vankilaan. ”Saamani Raamattu olikin erilainen kuin se, jota luin van der Westhuizenin luona. Tajusin, että Raamattu, jota olin hänen kanssaan tutkiskellut, oli vääristelty. Se oli ensimmäinen asia.” Coetzee siirrettiin Pretorian keskusvankilaan, missä hän kävi vihanhallinnan ja rikosten sovittelun oppitunneilla. Hän kirjoitti vankilaviranomaisille kirjeen kysyäkseen saisiko hän pyytää anteeksi vahingoittamiltaan ihmisiltä ja perheiltä. (Sitä ei suositeltu.) Coetzee kyllä katui tekoaan, mutta hän oli siitä huolimatta yhä rasisti.

Alkuvuodesta 2002, viisi vuotta pidätyksen jälkeen, Coetzee määrättiin työskentelemään yhdessä vanhemman vangin kanssa. Nyt vähän yli 60-vuotias Eugene de Kock istuu kahta elinkautista ja niiden lisäksi 212 vuoden tuomiota rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Rikokset tehdessään hän johti Etelä-Afrikan poliisin pahamaineista salaista turvallisuusyksikköä. (Alaiset kutsuivat häntä median antaman lempinimen mukaisesti ”pääpiruksi”.) Kaksikko luuttusi lattioita tuntikausia. ”Eugene tolkutti minulle, että ’Katsohan Stefaans, sinun on lakattava kuvittelemasta, että ihonvärisi nostaa sinut muiden yläpuolelle’”, Coetzee sanoo. ”Hän sanoi, ’Usko pois, minä opin sen kovimman kautta.’ Minä pyysin Eugenea lopettamaan jäkätyksen, mutta hän ei sulkenut suutaan. Hän sanoi, että niin kauan kuin pysyisin rasistina, olisin kahdessa vankilassa – yhdessä, joka kahlitsisi ruumistani, ja toisessa joka kahlitsisi sydäntäni.”

Keskustelu

Mikäli jokaisen ongelmaperheen lapsista tulisi väkivaltarikollisia, Etelä-Afrikasta ei olisi jäljellä mitään eikä ketään. Viime vuonna maassa tehtiin 50 henkirikosta päivässä ja raiskauksia raportoitiin 140, joskin niiden todellisen määrän arvioidaan liikkuvan useissa sadoissa. ”Väkivaltaisuus on tässä kulttuurissa kieltämättä hyvin syvällä”, sanoo Marjorie Jobson, Khulumani-tukiryhmän kansallinen johtaja. ”Pitää ottaa huomioon, että rotusorron ilmapiirissä kasvaneet ja siitä ajasta oppinsa ammentaneet lapset ovat nyt aikuisia.”

Pääsen Jobsonin kyydillä mainiona kesäpäivänä loppuvuodesta 2009 Johannesburgista Pretoriaan. Esikaupunkialueella näyttää siltä kuin maan hallintopääkaupunki olisi puhkeamassa kukkaan – 50 000 jakarandaa luovat leppoisaa tunnelmaa, ja kadunvieret ovat täynnä sinisarjaistutuksia. MM-kisojen mainoksia näkyy kaikkialla; tien kupeeseen rakentuu luotijunarata.

”Kaikki olivat uuvuksissa vuoteen 1994 mennessä. Väki varmaankin vain toivoi, että apartheid häipyisi ja hallitus laittaisi kaiken kuntoon. Niin ei kuitenkaan käynyt”, Jobson sanoo. ”Sovittelu edellyttää kaikkien eteläafrikkalaisten aktiivista osallistumista. Tiedäthän, yksilön vastuuta. Jokaisen yksilön vastuuta väkivaltaisesta menneisyydestämme ja yhtä lailla jokaisen yksilön panosta oikeudenmukaisen ja rauhanomaisen yhteiskunnan rakentamisessa.”

Keskustelumme palaa Coetzeehen. Vuoden 2004 tienoilla Eugene de Kock soitti Jobsonille. De Kock oli vuosien varrella yrittänyt auttaa Khulumania löytämään kahakoissa kadonneita ihmisiä kuvailemalla tapauksia, sillä hän oli pitkälti itse vastuussa siitä, mitä heille oli tapahtunut. De Kock kertoi Jobsonille tutustuneensa nuoreen kaveriin nimeltä Stefaans Coetzee. ”Stefaans halusi tavata uhrejaan ja pyytää anteeksi tekojaan”, Jobson sanoo. Jobsonilla ei ollut mitään auttamista vastaan, mutta ongelmana oli se, ettei Coetzeella ollut aavistustakaan siitä, keitä hänen uhrinsa olivat. Hän ei osannut nimetä ketään eikä tiennyt mitään tunnusmerkkejäkään lukuun ottamatta sitä, että kuolleiden joukossa oli ollut kolme lasta.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...