Sovitteluprosessi

PresidentitVuonna 2005 Thabo Mbeki oli toista virkakauttaan Etelä-Afrikan presidenttinä. Hän antoi potkut varapresidentilleen Jacob Zumalle, joka oli sotkeutunut viiden miljardin dollarin asekauppoihin liittyneeseen lahjusskandaaliin. (Syytteistä luovuttiin huhtikuussa 2009.) Mbeki varmaankin ajatteli, että olisi viisasta hankkiutua eroon ongelmallisesta populistista, mutta potkut osoittautuivat poliittiseksi itsemurhaksi, joka johti hallitsevan ANC-puoleen jakautumiseen. Loppuvuodesta Zuman tukijat polttivat Mbekin kuvalla koristettuja T-paitoja.

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Presidentit

Vuonna 2005 Thabo Mbeki oli toista virkakauttaan Etelä-Afrikan presidenttinä. Hän antoi potkut varapresidentilleen Jacob Zumalle, joka oli sotkeutunut viiden miljardin dollarin asekauppoihin liittyneeseen lahjusskandaaliin. (Syytteistä luovuttiin huhtikuussa 2009.) Mbeki varmaankin ajatteli, että olisi viisasta hankkiutua eroon ongelmallisesta populistista, mutta potkut osoittautuivat poliittiseksi itsemurhaksi, joka johti hallitsevan ANC-puoleen jakautumiseen. Loppuvuodesta Zuman tukijat polttivat Mbekin kuvalla koristettuja T-paitoja.

Vaikka Zuma ja Mbeki ovat kumpikin pitkän linjan ANC-aktivisteja, he eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Mbeki on Itä-Kapmaan xhosa, korkeasti koulutettu ja tunteensa hallitseva. Zuma taas on KwaZulu-Natalissa varttunut zulu, jolla ei ole muodollista koulutusta. Zuma istui rotusorron vastustamisesta kymmenen vuotta Robben Islandin vankilassa. Karismaattisella toiminnan miehellä on kolme vaimoa, ja häntä on syytetty jopa raiskauksesta. (Hänet vapautettiin tuosta syytteestä vuonna 2006.)

Vuonna 2007 Mbeki ilmoitti parlamentin kamareille myöntäneensä erivapauden armahdushakemuksille, jotka koskivat vuosina 1994–1999 tehtyjä poliittislähtöisiä rikoksia. Virallisen selityksen mukaan Mbekin tavoitteena oli saattaa Totuuskomission työ päätökseen. Epävirallisesti veto nähtiin presidentin yrityksenä saada takaisin menettämäänsä suosiota. Seuraavana vuonna ryhmä, jossa oli edustaja kaikista 15:stä virallisesti tunnustetusta puolueesta, suositteli presidentin armahdusta 120 vangille.

”Se oli poliittinen kädenojennusyritys”, sanoo Tshepo Madlingozi Pretorian yliopistosta. Prosessi kuitenkin sivuutti Totuuskomission moraalisen, emotionaalisen ja poliittisen ytimen, sillä uhreja ei kuultaisi ennen vankien armahtamista. Ihmisoikeusjärjestöjen mielestä erivapaudella annetuissa armahduksissa ei ollut kyse sovinnonteosta vaan poliittisesta tarpeesta päättää yksi aikakausi ja ottaa askel eteenpäin. Kahdeksan järjestöä, niiden joukossa Khulumani, vei asian oikeuteen, ja sitä käsiteltiin maan korkeimmassa oikeudessa eli perustuslakituomioistuimessa 10. marraskuuta 2009. Tuolloin Mbeki oli luopunut presidentin virasta ja Zuma – kansan suussa JZ – oli noussut presidentiksi.

Välimies

Armahdettavaksi esitettyjen listassa yksi nimi kiinnitti Marjorie Jobsonin huomion, sillä joukossa oli mies, josta toinen vanki, Eugene de Kock, oli soittanut hänelle: Stefaans Coetzee. Tällä välin Khulumani oli ottanut yhteyttä luettelossa olevien rikollisten uhreihin, muun muassa Olga Macingwaneen.

Jo yksi silmäys Jobsonin vaatimattomaan kotiin Itä-Kapmaan Grahamstownissa paljastaa, että kirjoja on kaikkialla, pinoissa olohuoneen huonekalujen päällä, kasoissa lattialla, pitkin poikin ruokapöytää. ”Yhtäältä Khulumani oli mukana oikeuskanteessa, jonka tarkoituksena oli varmistaa, että myös uhrit otettaisiin huomioon armahdusprosessissa”, Jobson sanoo tyhjentäessään keittiön pöytää kirjoista, jotta mahtuisimme syömään lounasta.

”Toisaalta Stefaansin sosiaalityöntekijä ja pappi soittivat minulle yhä useammin ja rukoilivat minua selvittämään, voisiko Stefaans päästä tapaamaan uhrejaan. Ei ollut mitenkään yllättävää, että Worcesterin räjähdysten uhrit suhtautuivat asiaan epäluuloisesti. Heillä oli paljon kysyttävää. Miksi hän haluaa tavata meidät nyt? Mitä hyötyä siitä meille olisi? Kokeeko hän nyt syyllisyyttä? Onko hän todella muuttunut?” Jobson laittaa eteeni lautasellisen kananuudelikeittoa. Itse hän on niin ajatuksissaan, että unohtaa syödä. ”Oikeudenmukaisuus tietenkin kiinnosti minua, mutta vielä enemmän minua kiinnosti sovittelu”, hän jatkaa. ”Se oli pulmallista.” Lopulta Jobson päätti pyytää apua luotettavalta työtoveriltaan Tshepo Madlingozilta.

Kun tapaan Madlingozin hänen toimistossaan oikeustieteen laitoksella, hänellä on yllään mustat farkut ja pitkähihainen, sininen paitapusero, jonka hihat on kääritty rullalle, ja jalassaan rennot nahkatossut. Keskusteluamme kostuttaa maan tavan mukaan teetarjoilu. ”Rooibosta vai tavallista?” Madlingozi kysyy tarjoten siis Etelä-Afrikassa tuotettavaa punapensasteetä tai tavanomaista mustaa teetä. Hän puhaltelee omaan kuppiinsa ja katsoo minua sen reunan yli. ”Päätimme, että menisimme tapaamaan Coetzeeta nähdäksemme, onko hän tosissaan. Olin hyvin hermostunut ja hyvin epäluuloinen. En tiennyt, miten reagoisin häneen.”

Madlingozi ja Coetzee tapasivat viime vuoden huhtikuun puolivälissä Pretorian keskusvankilan sosiaalityöntekijän toimistossa. ”Kuvittelin tapaavani jonkun, joka näyttäisi ilmiselvältä rasistilta. En ollenkaan odottanut sellaista tyyppiä, joka toimistoon sitten saapui. Hän olikin ikäiseni nuori mies, omalla tavallaan komea ja hyvin epävarma. Hänkin yllättyi. Hän oli odottanut vanhaa, radikaalia ja militanttia ANC-aktivistia.”

Madlingozi kätteli Coetzeeta ja esittäytyi. Coetzee kätteli Madlingozia ja kiitti tätä tulosta. Miehet istuivat ja keskustelivat pari tuntia. ”Lähinnä kerroimme itsestämme”, Madlingozi sanoo. ”Mitä asioita hän kaipaa vankilassa, miten minusta tuli asianajaja, miten hänestä tuli vanki, mitä toiveita meillä on oman tulevaisuutemme suhteen ja mitä toivomme maallemme.”

Madlingozi on muutaman kuukauden Coetzeeta nuorempi. Hän syntyi Mangaungin townshipissä, entisen Oranjen vapaavaltion mustille varatulla alueella lähellä Bloemfonteinia. Maantieteellisesti paikka ei ollut kaukana Coetzeen synnyinpaikasta, mutta kulttuurisesti he elivät aivan eri maailmoissa. ”Siellä oli puoliautiota ja hyvin väkivaltaista”, Madlingozi kertoo. Hänen isänsä oli siirtotyöläisenä kultakaivoksessa. ”Siirtotyöläisyys oli yksi apartheidjärjestelmän kaikkein tuhoisimmista piirteistä”, Madlingozi sanoo. ”Se tuhosi perheitä ja yhteisöjä. Se tarjosi rotusortohallinnolle keinon ansaita pääomaa, mutta se kuohitsi samalla miehet, jotka eivät voineet olla kotona pitämässä huolta perheistään. Isät eivät voineet välittää eteenpäin kansansa perinteitä, kulttuuria ja arvoja. Perheille se merkitsi sitä, että isä tuli kotiin kolmen kuukauden poissaolon jälkeen eikä tiennyt omaa paikkaansa. Monet turvautuivat väkivaltaan asemansa pönkittämiseksi.”

Madlingozin isä kuoli sydänkohtaukseen, kun hänen poikansa oli 14. ”Äitini ja minä olimme juuri muuttaneet kaivoskaupunkiin, jotta voisimme olla hänen lähellään. Olimme juuri ystävystymässä uudelleen. Hänellä oli valtavasti lukuintoa, ja me luimme paljon romaaneja yhdessä.” Madlingozi kävi koulunsa loppuun Welkomissa, Anglo American Corporation -yhtiön 1940-luvulla perustamassa kultakaivoskaupungissa. Kaupungissa ja sen ympärillä olevat kaivokset ovat erittäin syviä. Niistä pumpataan joka aamu maan pinnalle suolaista vettä, joka houkuttelee puoleensa parvittain flamingoja, afrikanhanhia ja pyhäiibiksiä. Ilmassa leijuu pistävä suolan ja linnunjätösten lemu.

Madlingozi kumartuu eteenpäin. ”Stefaansin tapaaminen sytytti minussa uudelleen uskon Etelä-Afrikan tulevaisuuteen”, hän sanoo. ”Maailmankatsomukseni on mustaa tietoisuutta, eikä se muuttunut miksikään siitä, että tapasin Stefaansin. Se sai minut kuitenkin huomaamaan, että kiivainkin rasisti – murhaajakin – voi muuttua ja nöyrtyä. Kyllä vain, Stefaansin äly ja nöyryys ja hänen kouriintuntuva ymmärryksensä omien tekojensa ja apartheidjärjestelmän seurauksista sekä se, että hän ymmärtää sovittelun olevan muutakin kuin pelkkää hyväntahtoisena esiintymistä, on innoittanut minua suuresti.”

Madlingozi nojaa molempiin käsiinsä ja sanoo: ”Tajuan kyllä, että jotkut ihmiset saattavat pitää minua takinkääntäjänä. Kuinka minä saatan mennä tapaamaan moista miestä? Kuinka voin tuntea empatiaa häntä kohtaan? Tässä ei kuitenkaan ole kysymys vain voittamisesta. Ei voi olla. Jos me janoamme vain voittoa, sitten meillä on aina myös häviäjiä, ja ovatko asiat sitten yhtään sen paremmin kuin ennenkään? Kyse on aina ollut isommasta kokonaisuudesta, siirtymisestä eteenpäin yhdessä.” Sitten hän nauraa ja katsoo minun melkein haastavasti. ”Mmm, se on monimutkaista ja sotkuista, ja se voi olla varsin henkilökohtaista ja aina täynnä harmaan eri sävyjä, mutta sellaista todellisuus on. Sellaisia me olemme. Sen kanssa meidän on elettävä.”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...