Janon raskas taakka

Jos miljoonat kaukaa vettä hakevat naiset saisivat vesihanat kotinurkilleen, kokonaiset yhteiskunnat voisivat muuttua täysin.

tiistai 4. toukokuuta 2010 teksti Tina Rosenberg

Aylito Binayon jalat tuntevat vuoren läpikotaisin. Hän pystyy juoksemaan kiviä pitkin joelle aamuneljältä pelkkien tähtien valossa ja kiipeämään jyrkkää mäkeä takaisin kotikyläänsä 23 kilogramman vesilasti selässään. 25-vuotias nainen on taittanut tuon matkan kolmasti päivässä lähes koko ikänsä samoin kuin kaikki muutkin naiset hänen kotikylässään Forossa, joka sijaitsee Konson alueella Lounais-Etiopiassa. Binayo jätti koulun kesken kahdeksanvuotiaana osin siksi, että hänen piti auttaa äitiään vedenhaussa Toirojoesta. Joen vesi on likaista ja sen juominen on riskialtista, ja jokainen uusi kuivuusvuosi ehdyttää muinoin mahtavaa jokea entisestään. Mitään muuta vettä Foron kylään ei kuitenkaan ole koskaan herunut.

Vastuu vedenhankinnasta määrittää Binayon koko elämää. Hänen täytyy myös auttaa miestään maniokki- ja papupelloilla, kerätä ruohoa vuohille, kuivata viljaa ja viedä sitä myllylle jauhettavaksi, laittaa ruokaa, pitää perheen asumus puhtaana ja huolehtia kolmesta pienestä pojastaan, mutta mikään näistä tehtävistä ei vedä tärkeydessään ja vaativuudessaan vertoja veden hakemiselle, johon häneltä kuluu päivittäin noin kahdeksan tuntia.

Maailman vauraissa maissa ihmiset avaavat vesihanan, ja putkesta pulppuaa litrakaupalla puhdasta vettä. Lähes 900 miljoonaa ihmistä ei kuitenkaan saa käsiinsä lainkaan puhdasta vettä, ja 2,5 miljardilla ei ole mitään turvallista keinoa hävittää jätöksiään. Niinpä monet ulostavat niityille tai pelloille tai lähelle jokia, joista he nostavat juomavetensä. Saastunut vesi sekä saniteettitilojen ja hygienian puute tappavat joka vuosi 3,3 miljoonaa ihmistä, joista valtaosa on alle viisivuotiaita. Täällä Etelä-Etiopiassa samoin kuin Pohjois-Keniassa viime vuosien sademäärien pienuus on merkinnyt sitä, että edes likaista vettä ei tahdo riittää kaikille.

Alueilla, joilla puhdasta vettä on kaikkein vähiten, vedenhaku on lähes aina naisten työtä. Konsossa mies hakee vettä vain muutaman viikon ajan vaimon synnytyksen jälkeen. Pikkupojat osallistuvat vedenhakuun, mutta vain seitsemän–kahdeksanvuotiaiksi asti. Sekä miehet että naiset valvovat tiukasti tämän säännön noudattamista. ”Jos iäkkäämpi poika lähtee vedenhakuun, ihmiset alkavat puhua, että nainen on laiska”, Binayo sanoo. Hänen mukaansa konsolaisen naisen maine perustuu kovaan työhön: ”Jos istun toimettomana kotona, kukaan ei pidä minusta. Jos juoksen alas ja ylös vedenhaussa, he sanovat että olen älykäs ja työteliäs nainen.”

Vedenpuute on monissa kehittyvissä maissa epätasa-arvon ikävän kierteen keskiössä. Jotkut Foron kylän naiset käyvät joella jopa viidesti päivässä, ja näistä matkoista yksi tai kaksi kuluu siihen, että nainen hakee vettä voidakseen valmistaa miehelleen oluen kaltaista kotitekoista juomaa. Kun tulin ensimmäisen kerran Foroon, näin noin 60 miestä istuskelemassa peltikattoisen rakennuksen varjossa jutellen ja juomaa siemaillen. Oli aamupäivä. Naiset eivät Binayon mukaan ”saa istua ja levätä edes viittä sekuntia”.

Lähden yhtenä kuumana iltapäivänä Binayon kanssa joelle tyhjä kanisteri mukanani. Polku on jyrkkä ja paikoin myös liukas. Isoja kiviä pitkin kulkevaa reittiä reunustavat kaktukset ja piikkipensaat. 50 minuutin taivalluksen jälkeen pääsemme joelle – tai uomalle, jota joihinkin vuodenaikoihin voi kutsua joeksi. Nyt se on vain sarja tummia, mutaisia lammikoita, joista osa on pelkkiä lätäkköjä. Penkat ja pohjakivet ovat täynnä aasin- ja lehmänlantaa. Joella on jo noin 40 ihmistä, ja Binayo arvelee jonon olevan lyhyempi yläjuoksun suunnassa. Aamuvarhaisella jonot ovat usein erityisen pitkiä, ja siksi Binayo tekee ensimmäisen vedenhakumatkansa yleensä jo ennen auringonnousua ja jättää poikansa Kumachon, vakavailmeisen pikku miehen, joka näyttää jopa neljää ikävuottaankin nuoremmalta, vastuuseen pikkuveljistään.

Kävelemme kymmenisen minuuttia ylävirran suuntaan, ja sitten Binayo ottaa paikan kunnon lammikon kupeesta, johon virtaa vettä ylemmän mutaisen lammen lisäksi myös puhtaammasta sivu-uomasta. Penkoilla hyppelee lapsia, jotka tursuttavat mutaa varpaidensa välistä ja polkevat vettä sekaisin. ”Älkää hyppikö”, Binayo ojentaa lapsia. ”Se sotkee veden.” Aasi astuu juomaan lammikosta, josta vesi virtaa Binayon lammikkoon. Kun aasi lähtee, lammikossa olevat naiset kirkastavat lampea kauhomalla vähän vettä ulos ja lähettävät samalla likaista vettä alemman lammikon suuntaan ja saavat palkakseen Binayon haukut.

Puolen tunnin jonotuksen jälkeen koittaa Binayon vuoro. Hän tarttuu ensimmäiseen kanisteriinsa ja keltaiseen muovikauhaan. Juuri kun hän laskee kauhansa veteen, toinen aasi astuu ylävirran puolella olevaan lammikkoon. Binayo irvistää, mutta ei voi jäädä odottelemaan.

Tunti siitä, kun saavuimme joelle, hän on saanut kaksi kanisteria täyteen – yhden, jonka hän kantaa itse takaisin ylös, ja toisen, jonka kannan minä. Hän solmii nahkaremmin kanisterin ympäri ja ripustaa lastin selkääni. Olen kiitollinen pehmeästä nahasta – Binayo itse käyttää karkeaa köyttä. Sileästä pinnasta huolimatta remmit pureutuvat hartioihini. Muovikanisteri on täynnä, ja 23-kilogrammainen lasti pomppii selässä askelteni tahdissa. Pääsen töin tuskin rinteen puoliväliin. Jyrkin kohta on kuitenkin minulle ylivoimainen. Vaihdan nolona kanisteria noin kahdeksanvuotiaan tytön kanssa, jonka kanisteri on puolta pienempi. Hän ponnistelee painavamman astian kanssa ja pääsee noin kymmenen minuutin matkan päähän maalista. Binayo ottaa raskaan kanisterin tytöltä ja nostaa sen selkäänsä edellisen päälle. Hän mulkaisee meitä molempia ja jatkaa kapuamista suunnilleen 45 litran vesilasti selässään.

”Tiedämme syntymästä asti, että edessä on kova elämä”, sanoo Binayo. ”Se on kuulunut Konson kulttuuriin jo kauan ennen meitä.” Hän ei ole koskaan kyseenalaistanut tällaista elämää eikä ole odottanutkaan mitään muuta. Pian tilanteeseen on kuitenkin tulossa muutos.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...