Milad Assaf – aseistettu laatoittaja

Milad Assaf on miellyttävä, keski-ikäinen laatoittaja, joka palvelee sotamiehenä maroniittiien vaikutusvaltaisessa LF-puolueessa. Miladilla on itäbeirutilaisen, luotien puhkoman asuntonsa parvekkeelta suora näköyhteys kasvaviin shiialaiskaupunginosiin, jotka sijaitsevat kristittyjen kulmakuntaa sekä shiialaisten Hizbollah- ja Amal-ryhmien hallitsemaa aluetta erottavan läpikulkuväylän, ns. ”punaisen linjan” kupeessa. ”Tämä on vähän kuin asuisi ampumaradalla”, hän naurahtaa.

torstai 4. maaliskuuta 2010

Milad Assaf on miellyttävä, keski-ikäinen laatoittaja, joka palvelee sotamiehenä maroniittiien vaikutusvaltaisessa LF-puolueessa. Miladilla on itäbeirutilaisen, luotien puhkoman asuntonsa parvekkeelta suora näköyhteys kasvaviin shiialaiskaupunginosiin, jotka sijaitsevat kristittyjen kulmakuntaa sekä shiialaisten Hizbollah- ja Amal-ryhmien hallitsemaa aluetta erottavan läpikulkuväylän, ns. ”punaisen linjan” kupeessa. ”Tämä on vähän kuin asuisi ampumaradalla”, hän naurahtaa. Milad oli kuusivuotias huhtikuussa 1975, kun joukko kristittyjä laittoi Libanonin sisällissodan alulle tulittamalla linja-autoa, joka oli täynnä palestiinalaispakolaisia. Isku oli viesti Beirutin kaduilla liikkuneille palestiinalaistaistelijoille, jotka halusivat muuttaa Libanonin Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n tukikohdaksi. 27 henkeä vaatinut isku tehtiin korttelin päässä Miladin kotitalolta, luonnollista kokoa olevan Neitsyt Marian patsaan edessä. Kyseinen patsas on selvinnyt naarmuitta kaikista käsiasetaisteluista, singoista ja Israelin pommeista, joita on viuhunut näillä main vuodesta 1975 lähtien.

”Mietipä sitä hetken verran”, Milad kehottaa. ”Eikö se muka ole ihme!” Miladin kaupunginosa, Ain al-Rumaneh, on kovaa seutua, jonka asuintalot ja pikkukaupat ovat täynnä luodinreikiä. Nähtävästi kaikille tasaisille pinnoille on maalattu LF:n symboli: risti, jonka juuresta on viilletty kaltevasti osa pois niin, että se muistuttaa miekkaa. Jokin aika sitten, kun alueella oli taas otettu yhteen shiialaisten kanssa, Milad tovereineen pystytti jalkakäytävälle neljä ja puoli metriä korkean puuristin. Sen taakse he kiinnittivät vanerilevyn ja siihen valtavia Jeesusta esittäviä julisteita. Sitten he valaisivat sen tehokkaasti, jotta toisella puolella katua olevat Hizbollahin taistelijat näkisivät ympäri vuorokauden seuraavan viestin: ”Ain al-Rumaneh on kristitty kaupunginosa. Älkää ängetkö tänne.”

Kun Milad 12-vuotiaana liittyi LF:n riveihin, hänellä oli jo rutkasti katu-uskottavuutta. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, montako miestä hän tappoi sodan aikana. Hän on ollut vankilassa kymmeniä kertoja eikä hän vielä 40-vuotiaanakaan malta luopua raggarin adrenaliinipitoisesta elämästä. Hänen ohenevat hiuksensa on suittu taakse Elviksen malliin ja kaulaa koristaa kookas kultaketjussa roikkuva LF-risti, jollainen on myös tatuoitu hänen vasempaan käsivarteensa. Monien arabikristittyjen miesten tapaan Milad nostelee rautoja ahkerasti, ja pienestä mahakummusta huolimatta hän kantaa voimanostajan ylävartaloaan leuhkasti tiukassa valkoisessa Armanin T-paidassa. Hän esittelee hauistaan ja rintalihaksiaan jatkuvilla pumppausliikkeillä. Hän kruisailee tuunatussa kaupunkimaasturissaan, juo liikaa ja särkee sydämiä sarjatyönä. Heinäkuun 2006 sota Israelia vastaan romahdutti Libanonin talouden ja vahvisti Hizbollahia, ja laatoitustyöt ovat olleet vähissä, mutta Milad uskoo pääsevänsä tästäkin kriisistä yli.

Jatkuva epävakaus on nostanut koko maan työttömyysprosentin kahteenkymmeneen, pelottanut ulkomaalaiset sijoittajat pois ja tukahduttanut aiemmin vilkkaan kaupankäynnin. Olin viikkoa aiemmin pysähtynyt maroniittien ydinalueella Qadishalaaksossa kauppaan Bcharren kylässä, joka sijaitsee samalla jyrkänteellä kuin runoilija Khalil Gibranin entinen kotitalo. ”Päivän ensimmäinen asiakas”, sanoi tiskin takana seisova tummahiuksinen nainen, joka esittäytyi Liliane Geageaksi. Oli aurinkoinen huhtikuun lauantai-aamupäivä keskellä vilkkainta matkailukautta, mutta paikka oli autio. ”Ihmiset ovat lakanneet käymästä täällä kaikkien hankaluuksien vuoksi”, hän sanoi. ”Kaikki vain säästävät rahaa päästäkseen pois tästä hullusta paikasta. Minä ainakin. Olen antanut tälle maalle 45 vuotta elämästäni, suurin osa niistä on mennyt sodan jaloissa, ja se riittää. Minun voimani ovat lopussa, samoin perheeni. Tyttäreni opiskelee Beirutin yliopistossa, ja kun hän valmistuu, aion antaa hänelle seuraavan neuvon: Mene Yhdysvaltoihin, Eurooppaan tai Australiaan, ihan minne vain. Kunhan lähdet ja otat minut mukaasi.”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...