Suvaitsevaisuutta Syyriassa

Muutaman tunnin ajomatkan päässä Beirutin muslimien ja kristittyjen taistelulinjoista syyrialaiset kylät muistuttavat siitä, miten läheistä sukua toisilleen nuo kaksi uskontoa kaikista nykyajan kahinoista huolimatta ovat. Suvaitsevaisuuden keitaita on yhä olemassa, vaikka niiden määrä onkin vähentynyt. Niissä kristityt ja muslimit käyvät toistensa häissä ja hautajaisissa ja harjoittavat hartautta toistensa pyhäköissä. Joissakin luostareissa kristityt heittäytyvät rukoillessaan yhä maahan muinaiseen bysanttilaiseen tapaan, jota muslimit kenties ihailivat ja jonka he ovat ottaneet omakseen.

torstai 4. maaliskuuta 2010

Muutaman tunnin ajomatkan päässä Beirutin muslimien ja kristittyjen taistelulinjoista syyrialaiset kylät muistuttavat siitä, miten läheistä sukua toisilleen nuo kaksi uskontoa kaikista nykyajan kahinoista huolimatta ovat. Suvaitsevaisuuden keitaita on yhä olemassa, vaikka niiden määrä onkin vähentynyt. Niissä kristityt ja muslimit käyvät toistensa häissä ja hautajaisissa ja harjoittavat hartautta toistensa pyhäköissä. Joissakin luostareissa kristityt heittäytyvät rukoillessaan yhä maahan muinaiseen bysanttilaiseen tapaan, jota muslimit kenties ihailivat ja jonka he ovat ottaneet omakseen. Joissakin kirkoissa jumalanpalvelukset pidetään yhä arameaksi tai syyriaksi, islamia vanhemmilla kielillä.

Kapuan yhtenä iltapäivänä syyrialaisen Saidnayan kylän nunnaluostariin, joka on uhmannut valtakunnan myllerryksiä kallionkielekkeellään vuodesta 547. Kreikkalaisortodoksisen luostarin sisällä huomaan, että ympärilläni ei olekaan kristittyjä vaan koko joukko muslimiperheitä. He ovat tulleet pyytämään siunausta Neitsyt Marialta, jolta puutteenalaiset ovat anoneet terveyttä ja hedelmällisyyttä jo 1 500 vuoden ajan.

Kun silmäni sopeutuvat sisimmän pyhäkön hämärään, näen miten huivipäinen nainen ojentaa huopaan käärittyä lastaan pyhäkön keskushahmolle. Ikonien koristamaa tilaa hallitsee messinkikehikon peittämä Maria, jota väitetään Luukaksen maalaamaksi. Teos innoittaa, vaikka sitä ei edes näe kunnolla. Vauvan äiti rukoilee hiljaa silmät ummessa ja painaa kasvonsa metallia vasten pitkäksi ajaksi. Tapaan myöhemmin ulkona kyseisen naisen, joka on ajanut tänne perheineen Damaskoksesta moskeijansa perjantairukousten jälkeen.

Perhe arastelee muukalaisia ja suostuu paljastamaan ainoastaan sairaan lapsensa nimen. Vasta seitsenkuukautinen Mahmoud-poika lepää kuolemanhiljaisena vihreässä huovassaan, silmät kiinni ja hengitys hädin tuskien erottuen. Hänen kasvonsa ovat tummanharmaat. ”Lääkäri sanoi, ettei pysty tekemään Mahmoudin hyväksi mitään. Hän kehotti meitä lähettämään hänet Amerikkaan leikattavaksi”, vauvan äiti kertoo. ”Se on kuitenkin mahdotonta, joten me tarvitsemme ihmeen. Olen muslimi, mutta kauan sitten perheeni oli kristitty ja minä uskon profeettoihin – ovatpa he muslimeja, juutalaisia tai kristittyjä – ja minä uskon Neitsyt Mariaan. Tulin tänne, jotta poikani parantuisi.”

Edellä mainitun kaltaiset tilanteet kuvastavat Levantissa vallinnutta muslimien ja muiden uskontojen edustajien rinnakkaiseloa, joka alkoi heti islamin alkuvaiheissa. Kun muslimikalifi Omar vei Syyrian Bysantin valtakunnalta vuoden 636 tienoilla, hän suojeli kristittyjä alamaisiaan ja antoi näiden pitää kirkkonsa ja palvella herraansa oman tahtonsa mukaan. Monet kristityt kääntyivät silti islaminuskoon, koska sen korostama henkilökohtainen yhteys Jumalaan miellytti heitä enemmän kuin bysanttilaisen kirkon ankaran hierarkkinen rakenne. Damaskoksen viimeisen kristityn kuvernöörin lapsenlapsi, josta tuli vanhemmiten teologi Johannes Damaskolainen, kuunteli tulokkaiden puheita islamista – siitä, miten se hyväksyi sekä Vanhan että Uuden testamentin, miten se arvosti juutalaisia profeettoja ja kunnioitti Jeesusta ja Mariaa – ja tuli siihen tulokseen, että kyse oli jälleen yhdestä kristillisestä harhaopista, joita sikisi eri puolilla Bysantin valtakuntaa, Konstantinopolin kirkkoviranomaisten ulottumattomissa. Hänelle ei tullut myöhemminkään mieleen, että islam voisi olla erillinen uskonto. Kun myöhemmät kalifit kiristivät kristittyjen veroja, köyhät kyläläiset kääntyivät kilvan muslimeiksi. Muinaisille arabikristityille, jotka käyttivät Jumalasta nimeä Allah (samoin kuin nykyisetkin), islamin oppien omaksuminen muistutti enemmän askelta joen yli kuin harppausta ammottavan kuilun poikki.

”Et voi elää rinnan kansan kanssa tuhatta vuotta ja pitää heitä Saatanan lapsina”, huomioi munkki Paolo Dall’Oglio, joka johtaa muslimien ekumeenisia keskusteluja Damaskoksen ja Homsin kaupunkien väliin sijoittuvassa Deir Mar Musassa, 500-luvulla perustetussa aavikkoluostarissa, jonka hän arabiseuraajineen on kunnostanut. ”Päinvastoin, muslimeja olemme me. Tämä on se opetus, joka lännen on vielä opittava, ja tässä arabikristityt ovat ainutlaatuisen päteviä opettajia. He ovat viimeinen, elintärkeä linkki länsikristittyjen ja arabimuslimien välillä. Jos arabikristityt häviäisivät, nuo kaksi osapuolta ajautuisivat entistäkin kauemmas toisistaan. Arabikristityt ovat sanansaattajia.”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...