Vaelsin kollegani kanssa jalan päiväntasaajalta Etelä-Amerikan eteläkärkeen saadakseni selville kestäviä keinoja, joilla ihmiset olivat onnistuneet elämään luonnosta sukupolvien ajan. Hieman Chilen pääkaupungista Santiagosta etelään eteemme tuli lumikenttiä, jotka meidän oli ylitettävä.
Sulavaa lunta, tuhkaa ja tuulenpuuskia
Kävelimme viikon ajan kantavalla hangella, joka kuitenkin petti välillä alta, koska se oli jo sulamassa. Lumikentän toisella puolella maata peitti hieno tuhka. Kun äkillinen tuulenpuuska iski, meidän oli kiedottava paita pään ympäri, jotta emme vetäisi tuhkaa henkeen.
Vaelluspolut veden peitossa
Pääsimme viimein Laguna de la Invernadaan. Kartan ja myös joidenkin paikallisten mukaan järven ympäri kulkisi vaelluspolkuja, mutta vedenpinta oli niin korkealla, että polut olivat peittyneet ja rannat pelkkää kalliota. Kalliokiipeily oli liian hankalaa, joten palasimme tasamaalle, suojasimme varusteet vedeltä ja hyppäsimme järveen.
Hypotermia
Kiskoimme itseämme rantakallioiden viertä yksiasteisessa vedessä ja turruimme jo muutamassa minuutissa. Yhden mutkan takana meillä kävi tuuri, sillä pääsimme ylös vedestä järveen vyöryneen kivikon päälle. Tuuli puhalsi navakasti, ja lämmintä oli kymmenisen astetta. Aloin hytistä hillittömästi – todennäköisesti hypotermian vuoksi. Lämmittelimme pari tuntia makuupusseissamme ja keitimme järvivedestä teetä. Ruuaksi meillä oli yhteensä yksi tonnikalapurkki. Kutsuimme apua radiopuhelinten joka kanavalla. Kukaan ei vastannut.
1,6 kilometriä 36 tunnissa
Meidän oli pysyttävä liikkeessä. Aloimme edetä niin, että kävelimme 5–10 minuuttia vedessä ja lämmittelimme pari tuntia kallioilla. 36 tunnissa pääsimme toiselle rannalle – kuljettuamme kokonaista puolitoista kilometriä.
