Paljon outoja eläimiä

Rämeikköleiri koostui noin tusinasta teltasta. Niistä suuri keltainen palveli kenttälaboratoriona, jossa retkikunnan biologit säilöivät nahkoja, luurankoja, kokonaisia eläimiä ja kudosnäytteitä myöhemmin tehtäviä tutkimuksia ja DNA-analyysejä varten. Smithsonian Institutionin Kristofer Helgen valmisteli nisäkäsnäytteitä ja hänen kollegansa Christopher Milensky lintunäytteitä, australialainen Paul Oliver puolestaan käsitteli sammakoita ja liskoja.

torstai 24. kesäkuuta 2010

Rämeikköleiri koostui noin tusinasta teltasta. Niistä suuri keltainen palveli kenttälaboratoriona, jossa retkikunnan biologit säilöivät nahkoja, luurankoja, kokonaisia eläimiä ja kudosnäytteitä myöhemmin tehtäviä tutkimuksia ja DNA-analyysejä varten. Smithsonian Institutionin Kristofer Helgen valmisteli nisäkäsnäytteitä ja hänen kollegansa Christopher Milensky lintunäytteitä, australialainen Paul Oliver puolestaan käsitteli sammakoita ja liskoja. Ornitologi Ed Scholes Cornellin lintutieteen laboratoriosta dokumentoi metsäpolkujen varresta äkkäämiään harvinaisia paratiisilintuja kannettavilla video- ja audionauhureilla. Retkikunnan rahoituksesta osin vastaavan Indonesian tiedeinstituutin botanisti Asep Sadili keräsi kasvinäytteitä leirin lähellä sijaitsevalta tutkimusalueelta.

Retkikunnan jäsenet nappasivat eläimiä erilaisilla ansoilla ja verkoilla ja joskus myös käsin (etenkin sammakoita, joita otsalamppujen valot öisillä kävelyretkillä paljastivat). Suuria lintuja ja nisäkkäitä toivat leiriin lähinnä alempien kukkuloiden kylissä asuvat miehet, jotka myös neuvoivat biologeja, auttoivat leirin askareissa ja osoittivat kerta toisensa jälkeen tuntevansa metsän tavat lähes ylimaallisen hyvin.

Tutkimusretken toisena päivänä kolme metsästäjää palasi kävelyretkeltä leiriin kantaen vasta jousipyssyllä ampumaansa pikkukasuaaria. Milensky himoitsi metrin korkuista lintua itselleen, mutta paikallisilla miehillä oli muuta mielessään, ja pian ilmassa leijui paistuvan kasuaarin tuoksu. Milensky sai napattua sentään linnun luut talteen. Reisiluuta hartaasti puhdistaessaan hän julisti: ”Tämä saattaa olla ensimmäinen luonnosta sadan viime vuoden kuluessa pyydystetty näyte, joka pääsee museoon.”

Metsästäjät esittelivät Kris Helgenille muitakin aarteita: pienen wallabin – ”se voi olla maailman pienin varsinainen kenguru”, hän sanoi kaniinin kokoisesta eläimestä – ja harvinaisen, omituisen, pitkänokkaisen kärsänokkasiilin. Tämä nokkaeläin on muniva nisäkäs, joka kykenee kärsässään olevien sähköreseptorien avulla paikantamaan matoja, joita se saalistaa harppuunamaisella, väkäspintaisella kielellään ja imee hampaattomaan suuhunsa kuin spagettia. ”Tämä otus on maailman omituisin nisäkäs”, Helgen sanoi mainiten esimerkkeinä sen lihaksikkaan vartalon, karvoista kehittyneet terävät piikit, naaraiden maitoa tuottavat maitorauhaselimet (nisiä niillä ei ole) ja urosten nelihaaraiset penikset. ”Se on suosikkinisäkkääni”, hän lisäsi. Mieltymys liittyy epäilemättä siihen, että eläin on niin perin outo ja hankalasti tutkittavissa. Kukaan ei ole koskaan nähnyt kärsänokkasiilin poikasta, eivät tutkijat eivätkä tiettävästi Uuden-Guinean asukkaatkaan.

Näytteiden kerääminen ja käsittely eivät ole leiriarjen ainoita vaatimuksia. Iilimadot jättivät kaikkien jalkoihin verisiä juomuja ja nokkoset polttivat ihoon kivuliaita ihottumia. Yhtenä iltana Helgenin teltassa ”satoi” toukkia. Kärpäset olivat munineet teltan kattoverkkoon satoja munia, joista kuoriutuvat toukat olivat varsin vilkasliikkeisiä ja nälkäisiä. Toisena iltana yksi paikallisista miehistä tuhosi leirin kaiken petrolin, kun hän erehtyi luulemaan sitä vedeksi, kaatoi sen astiaan ja alkoi keittää riisiä. Mikään ei kuitenkaan lannistanut rämeikköleirin väkeä ainakaan pitkäksi aikaa.

Aamut alkoivat papuanrastaan äänekkäillä lurituksilla. Päivärutiinia tahdittivat päiden yllä pienten punavihreiden luotien lailla viuhuvien, keijulurikeiksi kutsuttujen papukaijojen äänet, kirkkaista vihreistä ja keltaisista sulistaan huolimatta visusti latvuston kätköissä pysyvien hedelmäkyyhkyjen pulputus ja kirjaimellisesti loputon veden ropina telttojen katoissa. Päivän kallistumisesta iltaan taas kertoi laulukaskaiden korviahuumaava siritys, joka muistutti puolen kuuden maissa autojen varashälyttimiä ja kuudelta poliisiautojen hälytyssireenejä. Yön tullen kuoroon liittyivät sammakot, joiden piipitykset ja tööttäilyt kuulostivat siltä kuin metsä olisi jollain ilveellä täyttynyt seonneista 1950-luvun tieteiselokuvien roboteista.

Jokainen päivä toi tullessaan uusia löytöjä ja yllätyksiä harvinaisesta ellei peräti tarunhohtoisesta, kultaselkäisestä puukengurusta (jonka tieteellinen nimi Dendrolagus pulcherrimus tarkoittaa ”kaikkein kauneinta puujänistä”) veli Henkin öisin pyydystämiin lukemattomiin yöperhosiin, joita tuntui löytyvän kaikkina mahdollisina muotojen ja värien yhdistelminä.

Tieteenteko ei kuitenkaan merkitse jatkuvia ahaa-elämyksiä, ja osa tutkijoiden tavoittelemista eläimistä osoittautui tuskallisen vaikeiksi löytää. Matkan loppupuolella ornitologi Ed Scholes palasi päivän retkeltä metsään ja istuutui huuli mutrussa ”ruokasaliin” eli sinisen suojakatoksen alle. Hän oli toivonut saavansa videonauhalle todisteita siitä, että yksi Fojassa tavattavista liputtajalinnuista olisi eri lajia kuin sen muualla Uudessa-Guineassa elävät sukulaiset.

”Olen tappiolla 400–1”, Scholes jupisi. ”Neljäsataa minuuttia istumista siinä hyttysten valtaamassa kälyisessä kojussa, ja yksi minuutti näköyhteyttä siihen lintuun.”

Kolmen viikon täytyttyä löytöjen luetteloon oli lisätty veli Henkin ensimmäisenä päivänä löytämän perhosen lisäksi liikuttavan nappisilmäinen rotta, riisisäkin päälle lepäämään erehtynyt pitkäkuonoinen sammakko, valtava ja hohtavan keltasilmäinen sudenkorento, palavan oranssien silmien hehkun paljastama gekko sekä lukemattomia perhosia. Retkikunnan biologit löysivät useita tieteelle uusia lajeja ja saivat paljon uutta tietoa Uuden-Guinean flooran ja faunan elinalueista ja määristä, vaikka tutkimusalue kattoi vain murto-osan Fojavuorista.

Kun helikopteri nousi aukiolta, tutkijat katselivat ikkunoista valtavien valkokakadujen parvia, kun ne lähtivät moottorin säikyttäminä lentämään yli silmänkantamattomiin jatkuvan tummanvihreän metsän. Metelin kaikottua linnut asettuivat jälleen latvustoon ja elämä Fojavuorilla palasi satoja vuosia vanhaan rytmiinsä, josta ihmisillä on vasta pieni aavistus.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...