Hebridit: Maailman ääri

Skotlannin Hebridit, karut mutta ylväät saaret, ovat vuosisatojen ajan opettaneet taiteilijoita, tieteilijöitä, runoilijoita ja matkailijoita arvostamaan luontoa.

tiistai 2. helmikuuta 2010 teksti Lynne Warren

Saarten asukkaat ovat olleet aina luonnon armoilla, mutta keltit ja viikingit ja sittemmin skotit ja englantilaiset ovat silti taistelleet sumun ja sateen verhoamien ja alati tuulisten saarten hallinnasta. Sisä- ja Ulko-Hebridit koostuvat kaikkiaan yli 500 saaresta ja luodosta, joita ympäröivät niin arvaamattomat vedet, että kokeneimmatkin kapteenit joutuvat koetukselle. Trooppisen sinisenä leppeästi liplattava meri voi päivän aikana muuttua teräksenharmaaksi, vaahtoavaksi aaltohirmuksi.

Nykyisin vain muutamilla kymmenillä Hebridien saarista on asukkaita. ”Saaret ovat haaste”, sanoo Michael Robson, joka rakastui vuonna 1948 paikkaan, jossa ei ollut koskaan käynyt. Kuvalehti lennätti nuoren pojan mielikuvituksen siivin englantilaiskodin arjesta Skotlannin luoteisrannikon villien saarten jyrkänteille. Niin pian ja niin usein kuin pystyi, ensin koulun loma-aikoina ja myöhemmin työn salliessa, Robson vastasi Hebridien kutsuun taittaen pitkiä matkoja mantereelta saarille höyrylaivalla ja linja-autolla, pienveneellä ja jalan. Hän vaelteli Skyen vuorilta Lewisin ja Harrisin nummille ja lahdelmiin ja vielä pidemmällekin, meren yli kilometrien päähän kiviselle maapläntille, josta viimeiset pysyvät asukkaat olivat lähteneet sata vuotta aiemmin. ”Satunnaiset kävijät saattavat sanoa saaria valjuiksi, mutta se johtuu vain siitä, että he eivät katso riittävän tarkasti”, Robson sanoo.

Taistelujen välillä saariin ei juuri kiinnitetty huomiota. Äreydestään kuuluisa 1700-luvun lontoolainen älykkö Samuel Johnson julisti, että etelämpänä mantereella asuvat ihmiset tiesivät saarista yhtä vähän kuin ”Borneosta tai Sumatrasta”. Se vähä mitä kirjoitettiin, keskittyi saarten ”parantamiseen”: Mitä niillä voisi viljellä? Mitä hyödynnettäviä luonnonvaroja niiltä löytyisi? Kuinka paljon saarille mahtuisi asukkaita ja minkä verran niistä voisi kertyä vuokratuloja maanomistajille? Johnson täytti Hebridien-matkastaan kertovan päiväkirjansa sivut lähinnä valituksilla matkan hankaluuksista ja majoituspaikkojen vaatimattomuudesta. Hänen nuristessaan esiin alkoi kuitenkin nousta uusia ajatuksia karujen paikkojen arvosta. Valistuskauden skotlantilaisajattelijat, etenkin filosofi David Hume ja geologi James Hutton, erottivat älyn jumalanpelosta ja vaativat, että tiedon pitää olla kokemusperäistä eikä muinaisiin ja pyhiin lähteisiin perustuvaa. Luonto ei edustanut heille vain kesytettävää erämaata; se oli maapallon oma oppikirja.

Osa tuon kirjan dramaattisimmista sivuista oli luettavissa Hebrideillä. Vuonna 1800 geologi Robert Jameson (joka toimi myöhemmin Charles Darwinin professorina Edinburghin yliopistossa) julkaisi kaksiosaisen teoksen Skotlannin saarten mineralogiasta. Kirjat tarjosivat yksityiskohtaista tietoa sadoista paikoista Hebrideillä. Islaysaarelta Jameson löysi äyriäisten kuorien jäänteitä kaukaa korkeimpien nousuvesien rajasta. Hänen mukaansa ne olivat ”todisteita meren vetäytymisestä”. Nykytutkijat tietävät, että nämä kuorirannat, jotka ovat jopa 35 metriä nykyistä merenpintaa korkeammalla, kertovat viimeisen suuren jääkauden loppuvaiheista. Kun saarta peittävät jäätiköt alkoivat sulaa 15 000 vuotta sitten, maa alkoi vapautua jään valtavasta painosta ja kohota, ja ajan mittaan vanha rantaviiva nousi kuiville ja korkeuksiin.

Skye sai Jamesonin julistamaan, että ”tämä saari näyttää altistuneen rajuille myllerryksille jollakin aiemmalla aikakaudella”. Black Cuillin -vuorijonon terävät harjanteet, jotka kohoavat lähes kilometrin korkeuteen merenpinnasta, ovat toden totta muistoja muinaisesta tulivuoresta. Sen uloimmat osat ovat kadonneet kauan sitten, mutta tummat ja kiemuraiset muodot kertovat täällä 60 miljoonaa vuotta sitten kiehuneesta magmakammiosta.

Jameson ei edennyt läntisimmille saarille eikä siten tullut luetteloineeksi Ulko-Hebridien pohjan muodostavaa juovaista ja kirjavaa kalliota. Ensimmäisen löytöpaikkansa, Lewisin saaren, mukaan nimetty Lewisin gneissi syntyi tuliperäisen toiminnan seurauksena syvällä maankuoressa yli kolme miljardia vuotta sitten. Jatkuvasti ja voimalla muuttunut, monimutkaisten laattasiirrosten kohottama ja massiivisen eroosion kuluttama kallio on Brittein saarten vanhinta ja Euroopan vanhimpia.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...