Kullankaivajat

Rosemery Sánchez Condori on yhdeksänvuotias, mutta hänen kämmenselkänsä ovat siitä huolimatta jo parkkiintuneet kuin vanha nahka. Sellaiset niistä tulee, kun joutuu hakkaamaan kiviä Andien auringon paahteessa. Siitä lähtien kun Rosemeryn isä sairastui La Rinconadan kaivoksessa kahdeksan vuotta sitten, hänen äitinsä on tehnyt 11-tuntisia työpäiviä keräillen kiviä kaivosten läheltä ja hakaten niitä pienemmiksi muruiksi kultahippujen löytämisen toivossa.

maanantai 9. marraskuuta 2009

Rosemery Sánchez Condori on yhdeksänvuotias, mutta hänen kämmenselkänsä ovat siitä huolimatta jo parkkiintuneet kuin vanha nahka. Sellaiset niistä tulee, kun joutuu hakkaamaan kiviä Andien auringon paahteessa. Siitä lähtien kun Rosemeryn isä sairastui La Rinconadan kaivoksessa kahdeksan vuotta sitten, hänen äitinsä on tehnyt 11-tuntisia työpäiviä keräillen kiviä kaivosten läheltä ja hakaten niitä pienemmiksi muruiksi kultahippujen löytämisen toivossa.

Koulun loma-aikoina Rosemery auttaa äitiään vuorella. Voi olla, että kyse on lapsityövoiman käytöstä, mutta tytölle jonka perhe elää kädestä suuhun, työnteko on myös suuri ylpeydenaihe. ”Löysin viime vuonna kaksi grammaa kultaa”, Rosemery intoilee. ”Niistä sai tarpeeksi rahaa koulukirjoihin ja koulupukuun.”

Kullanetsintä on koko perheen yhteistä toimintaa pienissä kaivoksissa ympäri maailmaa. Maailman 12–15 miljoonasta kaivoskäsityöläisestä arviolta 30 prosenttia on naisia ja lapsia. La Rinconadan yläpuolella kohoavalla vuorella miehet painuvat kaivosten uumeniin. Heidän vaimonsa taas istahtavat lähelle hylkykivikasoja heiluttamaan kaksikiloisia nuijia rytmikkääseen tahtiin. Koska kotoa ei löydy lastenhoitajia ja lisärahalle on tarvetta, naiset ottavat joskus lapsensakin mukaan.

Kaivosten epävarma palkanmaksujärjestelmä – ja monien täkäläisten miesten petollisuus – pakottaa monet naiset nousemaan vuorelle. Näin ainakin heidän itse löytämänsä kuudesta kahdeksaan grammaa kultaa kuussa (noin 150 euroa) menee perheen hyväksi – eikä kaupungin punaisten lyhtyjen alueen baareihin tai ilotaloihin.

Tuskin mikään muu kuin himoittu ja tuhoisa kulta voisi synnyttää niin hätkähdyttävien ristiriitojen sävyttämän paikan kuin La Rinconada. Vaikka kaupunki on syrjässä ja seutu luotaantyöntävää – 5 100 metrin korkeudessa happeakin on niukasti – se kasvaa silti hurjaa tahtia. Ylängön suunnasta kaupunkia lähestyvä vierailija näkee ensimmäisenä vuorta morsiushunnun lailla peittävän valtavan jäätikön alla kimmeltävät katot.

Seuraavaksi tajuntaan iskee lemu. Ilmassa ei löyhkää vain rinteeseen kumotut jätteet, vaan myös kaupungin katuja tukkivat ihmis- ja teollisuusjätteet. Vaikka jäätikköä puhkovien kaivosten määrä on kasvanut kuudessa vuodessa 50:stä noin 250:een, vauhdilla kasvava kaupunki on yhä vailla monia peruspalveluita, kuten viemäröintiä, jätteidenkäsittelyjärjestelmää, ympäristövalvontaa, postia ja jopa poliisia. Lähin poliisiasema, jota sitäkin miehittää vain kourallinen poliiseja, on tunnin matkan päässä alarinteessä. Tämä paikka on kirjaimellisesti lain yläpuolella.

La Rinconadan kuumeista kasvua ovat kiihdyttäneet kullan hinnan nousu sekä vuonna 2002 paikkakunnalle vedetty sähkö, jonka ansiosta kaivosmiehet voivat nyt käyttää hakkujen ja talttojen lisäksi paineilmaporia. Perinteiset polkuvoimalla toimivat kivimurskaimet ovat tehneet tietä pienille sähkömyllyille. Sähköistyminen ei tosin ole tehnyt työstä yhtään siistimpää; elohopeaa ja muita myrkyllisiä aineita vapautuu ympäristöön entistäkin kiivaampaan tahtiin. Lähes kaikki ovat kuitenkin yhä mieltä siitä, että La Rinconadassa tuotetaan nyt enemmän kultaa kuin koskaan. Arviot vaihtelevat kahdesta kymmeneen tonniin vuodessa (jotain 50 ja 250 miljoonan euron väliltä). Tarkkoja lukuja ei tiedä kukaan, koska isoa osaa täkäläisestä kullasta ei virallisesti ole olemassa.

Perun energia- ja kaivosministeriö kyllä pitää lukua maassa tuotetusta kullasta; onhan se sentään maan tärkein vientituote, ja Peru on tällä hetkellä maailman viidenneksi suurin kullantuottaja. Nykyinen 187,5 tonnin vuosituotanto on yli kahdeksan kertaa niin suuri kuin vuonna 1992. Ministeriöllä ei kuitenkaan ole toimipistettä La Rinconadassa, ja sikäläisten mukaan kaivoksista saatavaa kultaa ei lasketa tarkasti. Ilmoitetut tuotantoluvut ovat säännönmukaisesti todellista pienempiä, jotta veroja ei tarvitsisi maksaa niin paljon. ”Kaikkihan täällä ovat konkurssissa!” nauraa muuan kaivosyrittäjä. ”Tai niin me ainakin väitämme.”

Myös käsittelemätöntä malmia katoaa. 19-vuotias kaivostyöläinen Leo tunnustaa yhdessä kaupungin kultakaupoista iloisesti, että ne 1,9 grammaa kultaa, jotka hän tuli vaihtamaan rahaksi, ovat peräisin kivilohkareista, jotka on varastoitu hänen isänsä muka vartioimaan vajaan. ”Me teemme näin neljästä viiteen kertaan viikossa ja jaamme voitot”, Leo kertoo. ”Kukaan ei huomaa, että kiviä puuttuu.”

La Rinconada on myös täynnä olemattomia kaivosmiehiä. Monet kaivosfirmat eivät kirjaa ylös työntekijöidensä nimiä, eikä palkkalistoja ole, kun korvaukset maksetaan kivisäkkeinä. Pomot voivat tietenkin vaurastua tämäntyyppisen järjestelyn ansiosta. Yhden La Rinconadan suuriin kaivoksiin lukeutuvan yhtiön johtaja kertoo kaivoksensa tuottavan kolmessa kuukaudessa 50 kiloa kultaa eli vuositasolla noin neljän miljoonan euron edestä jalometallia. Kaivoksen työntekijät tienaavat cachorreo-järjestelmällä keskimäärin kymmenen grammaa kultaa kuukaudessa eli reilut 2 000 euroa vuodessa.

Ristiriidasta huolimatta työläiset eivät juuri vastusta järjestelmää; itse asiassa he tuntuvat pitävän enemmän systeemistä, jossa on mahdollisuus kerran kuussa voittaa suuri potti, kuin peltotyön takaamasta tasaisen varmasta pienestä palkasta ja ainaisesta köyhyydestä. ”Se on raakaa arpapeliä, mutta ainakin meillä on toivoa”, sanoo jäätiköllä ahertava Juan Apaza.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...