Saarten syvin olemus

Jotkin paikat ovat ilmeisesti sittenkin liian villejä jopa kaikkein karskeimmille ihmisille. St. Kilda, pieni saarten ja kivitornien rykelmä Pohjois-Atlantilla 65 kilometriä North Uistista länteen, oli asuttu yli 4 000 vuoden ajan. Pieni yhteisö keskittyi suurimman saaren, Hirtan, pohjukkaan, Village Bayhin. Jyrkillä rinteillä laidunsi lampaita, ja vaatimattomia ohra-, kaura- ja perunasatoja nostettiin pelloilta, jotka oli perustettu kasaamalla kivennäispitoista meriheinää ohuen pintamaakerroksen päälle.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Jotkin paikat ovat ilmeisesti sittenkin liian villejä jopa kaikkein karskeimmille ihmisille. St. Kilda, pieni saarten ja kivitornien rykelmä Pohjois-Atlantilla 65 kilometriä North Uistista länteen, oli asuttu yli 4 000 vuoden ajan. Pieni yhteisö keskittyi suurimman saaren, Hirtan, pohjukkaan, Village Bayhin. Jyrkillä rinteillä laidunsi lampaita, ja vaatimattomia ohra-, kaura- ja perunasatoja nostettiin pelloilta, jotka oli perustettu kasaamalla kivennäispitoista meriheinää ohuen pintamaakerroksen päälle. Suuren valtameren yli matkanneet talvimyrskyt iskivät saariin lähes käsittämättömällä voimalla.

Vuonna 1852 noin kolmannes saaren tuolloisesta väestöstä eli 36 ihmistä päätti jättää St. Kildan ja lähteä pitkälle ja vaivalloiselle matkalle kohti Australiaa. Vuonna 1930 saaren lopuille 36 asukkaalle tuli mitta täyteen. He pyysivät hallitukselta evakuointiapua, ja 29. elokuuta St. Kildan väki ja valtaosa heidän karjastaan pakkautui laivaan, joka kuljetti heidät Skotlantiin. Unescon maailmanperintökohteeksi vuonna 1986 nimetyt saaret kuuluvat nykyisin linnuille, jotka kaartelevat ja liitelevät jyrkillä rantatörmillä. Ihmiset ovat vain satunnaisia vieraita.

Michael Robson matkasi nuorena poikana reilun 60 kilometrin matkan Lewisiltä Pohjois-Atlantin aavan yli yksinäiselle Ronan saarelle, joka on sekin autioitunut. Hän kuunteli valoisina kesäöinä saarella pesivien tuhansien merilintujen kirkunaa. Hän löysi jälkiä kauan sitten kadonneista ihmisasukkaista, esimerkiksi 700-luvun kristittyjen erakoiden kivimajojen raunioita ja kuluneita kiviä, joilla myöhemmät asukkaat olivat jauhaneet viljaa. Ronan ankarat olot kuitenkin nujersivat kaikki sinne asettuneet ryhmät yksi kerrallaan.

Robson itse asettui lopulta 16 vuotta sitten Lewisin saarelle ja on avannut kirjoja, käsikirjoituksia ja karttoja sisältävän skotlantilaisen historian ja runouden kokoelmansa yleisölle. Hänellä on edelleen ulkoilmaihmisen hoikka olemus, ja hänen muistinsa on yhtä terävä kuin sinisten silmien katsekin, mutta nuori hän ei enää ole. Hänen vaelluksensa ovat tätä nykyä kevyempiä, mutta hän hakeutuu yhä paikkoihin, jotka saattavat jonkun silmissä näyttää valjuilta mutta ovat hänelle merkityksiä täynnä. ”Saarten syvimmän olemuksen löytäminen vie aikaa”, hän sanoo. ”Minä en ehdi saada kaikkea selville.”

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...