Huippuvuoret – jääparatiisi

Norjalle kuuluvan Huippuvuorten arktisen saariryhmän rikas elämä saattaa pian ajautua avoveteen.

perjantai 23. huhtikuuta 2010 teksti Bruce Barcott

Kello on viisi minuuttia yli puolenyön, mutta Huippuvuorten villi luonto on hereillä ja pulisee kovaan ääneen Norjan ja pohjoisnavan puolimatkassa sijaitsevassa saaristossa. Adventdalenin suojaisassa jokisuussa lapintiiraparvi kohoaa taivaalle ja kiertelee yöttömässä yössä. Linnut ovat kiihdyksissään. Idän suunnasta on lähestymässä pari isolokkia – poikasvarkaita, munarosvoja, Arktiksen siivekkäitä saalistajia. Tiirat asettuvat tuimaan puolustusmuotoon, väläyttelevät lokeille punaisia nokkiaan ja muuttuvat yhdeksi viiltäväksi pilveksi.

Pelote toimii. Lokit kaartavat tiiraparven ohitse sisämaahan yli parin maassa pesivän haahkan, rekikoirakennelin ja tundraa mutustavan yksinäisen peuran.

On täysin tavallinen kesäyö Huippuvuorilla, täysin epätavallisessa arktisessa paikassa, joka pullistelee poikkeuksellisen monipuolista eläimistöä. Vain harvalla pohjoisnapaa ympäröivällä alueella on yhtä paljon elämää kuin täällä. Arviolta puolet Barentsinmeren alueen noin kolmituhatpäisestä jääkarhupopulaatiosta kasvattaa pentunsa Huippuvuorten eristyneillä saarilla, ja ihmisiä varoitetaan kulkemasta kylän ulkopuolella ilman jääkarhukivääriä. Merilintuja lentää Huippuvuorille miljoonittain. Saarten rannikon edustalla ruokailee viittä hyljelajia ja kahtatoista valaslajia. Mursut voivat paksusti Barentsinmeren matalan mannerjalustan runsaiden simpukkakantojen äärellä. Peurat laiduntavat ja naalit saalistavat ylänköjen ja laaksojen avoimella tundralla vailla huolta suuremmista petoeläimistä.

Ihmissilmin katsottuna maasto on ankeaa, korutonta ja armotonta. Yli puolet saariston maa-alasta on jäätikön verhoamaa. Alle kymmenellä prosentilla on tarjota kylliksi valoa ja maata kasvillisuuden tarpeisiin. Kun kiipesin kesällä ylös Nordenskiöldfjelletin kivisiä rinteitä, onnistuin laskemaan viiden tunnin kuluessa ainoastaan seitsemän kasvilajia, jotka nekin elivät hiuskarvan varassa halkeilleiden kivipaasien välissä kuin erakot aavikolla.

Kun tanskalainen arkeologi Povl Simonsen vuosia sitten pohdiskeli ihmisen selviytymismahdollisuuksien rajoja pohjoisilla mailla, hän käytti ilmausta ”mahdottoman reuna”. Huippuvuoret ovat valtaosan historiastaan sijainneet tuon rajan toisella puolen. Mikään muinainen sivilisaatio ei onnistunut juurtumaan sinne. Viikingit eivät asuttaneet saaria. Inuititkin pysyivät loitolla. Nykyisin Oslosta lentää saarille joka päivä turisteja, mutta ympärivuotisia asukkaita on vain 2 500, joista moni työskentelee hiilikaivoksissa. Talvi tuo tullessaan katkeamattoman pimeyden.

Tietyille lajeille Huippuvuoret toimii kuitenkin kerrassaan ainutlaatuisena elämän kehtona. Paikan elinvoiman salaisuus ei kuitenkaan piile sen maaperässä; Huippuvuoria hallitsevat vesi, valo ja lämpötila.

Arktisen elämän koneisto ottaa käyttövoimansa Golfvirrasta, joka pyyhkäisee Yhdysvaltain itärannikkoa myötäillen pohjoiseen. Jos ratsastaisi Golfvirran päähaaran, Pohjois-Atlantin virran, kyydissä niin kauas pohjoiseen kuin mahdollista, päätyisi Länsi-Huippuvuorten virtaan Huippuvuorten edustalle. Siellä suolainen, lämmin virtaus (vaikka 5,5 astetta ei ehkä järin lämpimältä kuulostakaan) pitää veden enimmäkseen sulana ja ravitsee joka kevät massiivisia planktonkasvustoja. Plankton taas houkuttelee luokseen valaita sekä valtavia villakuore- ja jäämerenseitiparvia, joista riittää ruokaa merilinnuille ja hylkeille. Hyljepaljous puolestaan pitää Huippuvuorten jääkarhut leivän syrjässä kiinni. Täysikasvuiset karhut kuluttavat valtavia määriä hylkeenrasvaa, jota ne saavat lähinnä norpista ja partahylkeistä. Tuon ravinnon sisältämällä energialla jääkarhut liikuttavat jyhkeitä ruhojaan (urokset painavat usein lähemmäs 600 kilogrammaa, naaraat noin puolet siitä) ympäri reviirejään, joiden koko voi olla 155–370 000 neliökilometriä.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...