Kolme tärkeää havaintoa

Joukko paikallisia miehiä oli leiriytynyt rannalle kalaverkkojensa tuntumaan, ja he tervehtivät Goodallin seuruetta ja auttoivat varusteiden kanssa. Jane ja hänen äitinsä laittoivat leiriä kuntoon iltapäivän ajan, mutta sitten viiden maissa joku ilmoitti nähneensä simpanssin. ”Lähdimme siitä sitten matkaan, ja siellähän se simpanssi oli”, kirjoitti Jane myöhemmin tuon päivän iltana päiväkirjaansa. Hän oli nähnyt eläimen vain etäältä.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Joukko paikallisia miehiä oli leiriytynyt rannalle kalaverkkojensa tuntumaan, ja he tervehtivät Goodallin seuruetta ja auttoivat varusteiden kanssa. Jane ja hänen äitinsä laittoivat leiriä kuntoon iltapäivän ajan, mutta sitten viiden maissa joku ilmoitti nähneensä simpanssin. ”Lähdimme siitä sitten matkaan, ja siellähän se simpanssi oli”, kirjoitti Jane myöhemmin tuon päivän iltana päiväkirjaansa. Hän oli nähnyt eläimen vain etäältä.

Se paineli tiehensä, kun pääsimme sitä katselevien kalastajien kohdalle, emmekä nähneet sitä enää, vaikka kiipesimme vielä seuraavan kukkulan laelle.” Jane kuitenkin kirjasi muistiin huomaamansa yksityiskohdan eli muutamia yhteen taivutettuja oksia lähipuussa: siellä oli simpanssin pesä. Tuo havainto, tuo ensimmäinen pesä, oli lähtölaukaus yhdelle nykyaikaisen biologisen kenttätutkimuksen merkittävimmistä ja yhä jatkuvista tarinoista: Jane Goodallin ja hänen toveriensa jo 50 vuotta jatkuneesta, yksityiskohtaisesta Gomben simpanssien käyttäytymisen tutkimuksesta.

Seikkailutarina

Tieteen historiaan on kirjattu joitakin satumaisen kiehtovia virstanpylväitä tuon tutkimuksen varrelta.

Nuorella neiti Goodallilla ei ollut minkäänlaista tieteellistä tutkintoa kun hän aloitti työnsä. Hän oli fiksu, motivoitunut ja eläinrakas englantilainen sihteeri, joka oli aina haaveillut tutkivansa eläimiä Afrikassa. Hän tuli suvusta, joka oli täynnä vahvoja naisia, rahapulaa ja poissaolevia miehiä. Ensimmäiset viikot Gombessa olivat hankalia, kun hän hapuili tutkimusmenetelmien kanssa, hukkasi aikaa ilmeisesti malariasta johtuvaan kuumeiluun ja tarpoi kilometrikaupalla metsäisillä vuorilla nähden simpansseja vain satunnaisesti.

Viimein yksi iäkkäänpuoleinen, käkkäräpulisonkinen uros osoitti hänelle varovaisesti luottamusta. Jane nimesi simpanssin David Harmaaparraksi. Osin sen ansiosta Jane teki kolme havaintoa, jotka ravistelivat fyysisen antropologian perusolettamia: simpanssit söivät lihaa (niitä oli luultu kasvinsyöjiksi), käyttivät työkaluja (kaivoivat tikuilla termiittejä niiden pesistä) ja valmistivat työkaluja (riipimällä oksista lehtiä), mitä oli pidetty ennakoivaan harkintaan liittyvänä, vain ihmisten harrastamana toimintana. Kaikki nuo havainnot kavensivat kuviteltua kuilua Homo sapiens- ja Pan troglodytes -lajien älykkyyden ja kulttuurien välillä.

Antropologit kuohuksissa

Työkalunvalmistusta koskeva havainto oli näistä kaikkein merkittävin, ja se kuohutti antropologipiirejä, koska ”ihminen, työkalujen tekijä” oli vakiintunut lähes pyhäksi lajimme määritelmäksi. Louis Leakey intoutui Janen uutisista niin, että vastasi: ”Nyt meidän täytyy joko määritellä uudelleen ’työkalu’ tai ’ihminen’ tai hyväksyä, että simpanssit ovat ihmisiä.”

Se oli mieleenpainuva lause, joka merkitsi erittäin tärkeää uutta vaihetta ihmisen määritelmän pohdinnoissa. Toinen mielenkiintoinen seikka, joka on hyvä pitää mielessä on se, että – paradigman mahdollisesta muuttumisesta riippumatta – kaikki kolme suurta havaintoa teki juuri Jane (kaikki kutsuvat häntä Janeksi, joten olisi teennäistä olla kutsumatta häntä Janeksi) jo ensimmäisten neljän kenttätutkimuskuukauden aikana. Hän sai siis lentävän lähdön, mutta hänen koko urakkaansa Gombessa ei voi tarkastella näin lyhyellä mittatikulla.

Gomben suurin ansio ei liity niinkään siihen, että Jane Goodall ”uudelleenmääritteli” ihmisen vaan siihen, että hän loi luonnonvaraisten ihmisapinoiden käyttäytymistutkimukselle aivan uudet standardit, jotka merkitsevät keskittymistä sekä yksilön että yhteisön ominaisuuksiin. Hän kehitti tutkimusohjelman toimintasääntöineen ja eettisine ohjeineen. Hänen tiedemaailman ja yhden simpanssiyhteisön välille luomansa suhde pisti vauhtia intellektuaalisen toimintaan, joka on kasvanut paljon yhden naisen uraa suuremmaksi.

Gomben hanke on laajentunut moneen suuntaan, kestänyt erinäisiä kriisejä ja kehittynyt palvelemaan tarkoituksia, joita sen paremmin Jane kuin Louis Leakeykään ei osannut aavistaa. Hankkeessa on myös alettu hyödyntää uusia menetelmiä (satelliittikartoitus, endokrinologia, molekyyligenetiikka) ja tutkia asioita, jotka ulottuvat paljon eläinten käyttäytymistä pidemmälle. Esimerkiksi molekyyligeneettiset menetelmät, joilla voidaan tutkia uloste- ja virtsanäytteitä ilman eläinten kiinniottoa ja käsittelyä, paljastavat uusia seikkoja simpanssien sukulaisuussuhteista ja tautimikrobeista.

Surullinen tulevaisuus

Tätä tieteellistä voittokulkua kuitenkin himmentää näin tutkimuksen kultamerkkivuotenakin se, että mitä enemmän opimme Gomben simpansseista, sitä huolestuttavammalta niiden tulevaisuus näyttää.

Tutkimustuloksista etenkin kaksi, yksi maantieteeseen ja toinen tauteihin liittyvä, on herättänyt huolta. Maailman rakastetuin ja tutkituin simpanssipopulaatio elää eristyksissä alueella, joka on pitkällä tähtäimellä liian pieni pitämään populaatiota elinkelpoisena. Sen lisäksi osa simpansseista näyttää nyt menehtyvän niiden keskuudessa leviävään aidsin muotoon.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...