Sodat ja sairaudet uhkaavat simpansseja

Huonoihin puoliin kuului se, etteivät ulkomaiset tutkijat voineet enää työskennellä Gombessa; edes Jane ei voinut tehdä siellä muutamaan vuoteen töitä ilman sotilassaattuetta.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Huonoihin puoliin kuului se, etteivät ulkomaiset tutkijat voineet enää työskennellä Gombessa; edes Jane ei voinut tehdä siellä muutamaan vuoteen töitä ilman sotilassaattuetta.

”Hyvä puoli taas oli se, että vastuu tietojen keruusta siirtyi heti seuraavana päivänä tansanialaisille kenttätyöntekijöille.” Kyseiset tansanialaiset olivat käyneet läpi ainakin vuoden mittaisen tiedonkeruukoulutuksen, mutta useimpien työajasta iso osa kului silti yhä tutkimuksen aputöihin kuten jäljittämiseen, simpanssien paikantamiseen, kasvien tunnistamiseen ja sen varmistamiseen, että mzungut (valkoiset) tutkijat pääsivät joka ilta turvallisesti takaisin leiriin ennen pimeää.

Kidnappausepisodin jälkeen tansanialaiset ottivat kantaakseen isomman vastuun tutkimuksesta ja ”sinä päivänä viestikapula ojennettiin heille”, Collins kuvailee. Kidnappaus keskeytti työt lopulta vain päiväksi. Nykyisin Gomben simpanssitutkimuksia johtaa Gabo Paulo, ja hänen alaisuudessaan kenttähavaintoja ja näytteitä kerää reilut 20 tansanialaista.

Naapurimaista levinneet, inhimilliset konfliktit eivät ole olleet Gomben ainoita koettelemuksia. Myös simpanssien keskinäinen valtapolitiikka voi olla väkivaltaista. Vuodesta 1974 lähtien Kasekelan lauma (Gomben tutkimusten pääkohde) teki sarjan verisiä hyökkäyksiä pienempään, Kahamaksi kutsuttuun alaryhmään. Tuo aggressiivisuuden aikakausi, joka tunnetaan Gomben aikakirjoissa neljän vuoden sotana, johti muutaman simpanssin kuolemaan, Kahaman alaryhmän tuhoon ja sen alueen liittämiseen Kasekelan maihin.

Kasekelan lauman sisälläkin taistelut alfauroksen asemasta merkitsevät rajua politikointia ja väkivaltaa; emojen taas on nähty tappavan kilpailevien naaraiden vastasyntyneitä poikasia. ”Kun aloitin työt Gombessa, ajattelin alkuun, että simpanssit ovat meitä kiltimpiä”, Jane on kirjoittanut. ”Ajan mittaan on kuitenkin valjennut, että näin ei ole. Ne voivat olla aivan yhtä kamalia.”

Myös taudit ovat tehneet Gombessa tuhojaan. Vuonna 1966 simpansseja koetteli virusepidemia (luultavasti lähistön ihmisistä tarttunut polio), ja tuolloin kuusi simpanssia kuoli tai katosi. Lisäksi kuusi muuta halvaantui osittain. Kaksi vuotta sen jälkeen David Harmaaparta ja neljä muuta katosivat, kun jokin tarttuva hengitystiesairaus riehui alueella. Vuoden 1987 alussa keuhkokuume tappoi yhdeksän simpanssia. Nuo epidemiat heijastivat simpanssien alttiutta ihmisten patogeeneille, ja sen vuoksi on helppo ymmärtää, miksi Gomben tutkijat kantavat huolta tartuntataudeista.

Puiston rajojen ulkopuolisten maiden muutokset ovat kasvattaneet huolta entisestään. Ympäröivien kylien asukkaat ovat vuosikymmenten ajan kaataneet polttopuita jyrkiltä rinteiltä ja istuttaneet tilalle viljelykasveja, kulottaneet heinikko- ja pensasmaita aina kuivalla kaudella saadakseen tuhkaa lannoitteeksi, saaneet lapsia ja yrittäneet hankkia näille ruokaa – eläneet arkea parhaansa mukaan. 1990-luvun alkuun mennessä hakkuut ja eroosio olivat tehneet Gomben kansallispuistosta ekologisen saarekkeen, jota saartoivat kolmelta puolelta ihmiset ja neljänneltä Tanganjikajärvi.

Tuon saarekkeen sisällä eli korkeintaan sata simpanssia, mikä ei minkään suojelubiologian standardin mukaan riitä ylläpitämään elinkelpoista populaatiota pitkällä aikavälillä. Määrä ei yksinkertaisesti riitä torjumaan sisäsiitoksen haittoja, eikä kanta kestäisi seuraavan ilkeän, kenties poliota tarttuvamman ja flunssaa tappavamman pöpön aiheuttamaa epidemiaa. Jane tajusi, että olisi tehtävä muutakin kuin vain tutkittava rakkaaksi tullutta ihmisapinapopulaatiota, joka näytti tuhoon tuomitulta. Jotakin oli tehtävä myös ihmisten hyväksi.

Jane perusti saksalaissyntyisen viljelyasiantuntijan George Strundenin tuella TACARE:n (Tanganjikajärven pyyntialueen uudelleenmetsitys- ja koulutushanke), jonka ensimmäisen ponnistuksen tuloksena saatiin vuonna 1995 perustetuksi taimitarhoja 24 kylään. Tavoitteena oli auttaa kyläläisiä istuttamaan puita ja siten metsittää uudelleen paljaaksi kalutut rinteet, suojella kylien vesistöjä ja kenties aikanaan liittää Gombe kauempana sijaitseviin metsälaikkuihin (joista joissakin elää simpansseja).

Esimerkiksi Kwitangaksi kutsutussa pikku metsässä noin 15 kilometriä Gombesta itään elää pieni simpanssipopulaatio. Noin 80 kilometriä Gombesta kaakkoon taas on Masito-Ugallan ekosysteemi, joka elättää yli viittäsataa simpanssia. Jos kumpi tahansa näistä alueista saataisiin yhdistettyä Gombeen metsäkäytävien avulla, simpanssit hyötyisivät asiasta sekä monipuolisemman geeniperimän että populaation koon muodossa. Toisaalta ne voisivat myös kärsiä toistensa taudeista.

Haaste on joka tapauksessa lähes mahdoton. Harkitusti ja kärsivällisesti etenemällä Jane on ryhmineen saavuttanut muutamia rohkaisevia edistysaskelia yhteisöjen yhteistyön, kaskeamisen vähenemisen ja metsien luonnollisen kasvun saroilla.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...