Kivien alkuperä

Aukottomia vastauksia ei myöskään ole löydetty kysymyksiin sarseenikivien kuljetuksen tai Stonehengestä Avonjoelle johtavan tien rakentamisen ajankohdista, joista jälkimmäinen on olennainen kohteiden väliselle yhteydelle. On siis välttämätöntä tehdä lisätutkimuksia ja täydentää aukkoja, ennen kuin yhteydestä voidaan toden teolla puhua. Pitts summasi Parker Pearsonin teorian seuraavasti: ”Tämän tulkinnan arvo ei ole vain siinä, että se yhdistää kivet vainajien palvontaan, vaan siinä, että selittää seudun rakennelmat yhtenä kokonaisuutena.

tiistai 3. marraskuuta 2009

Aukottomia vastauksia ei myöskään ole löydetty kysymyksiin sarseenikivien kuljetuksen tai Stonehengestä Avonjoelle johtavan tien rakentamisen ajankohdista, joista jälkimmäinen on olennainen kohteiden väliselle yhteydelle. On siis välttämätöntä tehdä lisätutkimuksia ja täydentää aukkoja, ennen kuin yhteydestä voidaan toden teolla puhua. Pitts summasi Parker Pearsonin teorian seuraavasti: ”Tämän tulkinnan arvo ei ole vain siinä, että se yhdistää kivet vainajien palvontaan, vaan siinä, että selittää seudun rakennelmat yhtenä kokonaisuutena. Aiemmat tulkintatavat ovat käsitelleet yksittäisiä kohteita erillisinä.”

Stonehengen ytimeen pureutuminen voi viedä tutkijat kilometrien päähän siitä itsestään, pienelle kaivausalueelle Lounais-Walesin Preselivuorille, rosoisten diabaasi- ja savikivimuodostumien luokse. Sieltä ovat peräisin Stonehengen vanhimmat kivet, tarunhohtoiset ”sinikivet”. Sinertävien kivipaasien pystytys merkitsi ratkaisevaa siirtymää alkuperäisistä puurakennelmista kohti nykyisin tunnettua monumenttia. ”Siellä on taikapölyä”, kuvaili muuan arkeologi näitä tunnelmastaan kuuluja vuoria, jotka kohoavat kiehtovista kivikehistä ja muista megaliittisistä monumenteista tunnetulla alueella. Sinikivien hankintapaikaksi tunnistettiin jo vuonna 1923 tietyt muodostumat Carn Menynin tienoilla, Preselivuorten itäpäässä. Vuonna 1991 tehdyt geokemialliset tutkimukset tarkensivat alueen käsittämään noin kaksi ja puoli neliökilometriä.

Sen jälkeen kun sinikivien alkuperä oli saatu selvitettyä, kukaan ei kuitenkaan kahdeksaankymmeneen vuoteen ”tarttunut lapioon ja tehnyt mitään”, ihmetteli Bournemouthin yliopiston arkeologian professori Timothy Darvill. Hän alkoi neoliittikauden arvostetun asiantuntijan ja Durrington Wallsin alkuperäisissä kaivauksissa 1960-luvulla mukana olleen Geoffrey Wainwrightin kanssa tutkia Carn Menynin aluetta järjestelmällisesti vuonna 2001. Miehillä oli tukenaan pieni Bournemouthin yliopiston tutkijaryhmä, johon kuului myös vanhempi lehtori Yvette Staelens. ”Se on paikka, jossa tapahtuu kummallisia asioita”, sanoi Staelens kukkuloista. Hän kertoi, kuinka hän kerran kalliohuipulle kavuttuaan näki siellä kiveen seivästetyn ketun. ”Siitä valui ulos sisälmyksiä ja verta – me otaksuimme, että jonkin suuren petolinnun on täytynyt pudottaa se maahan. Tuollaisia asioita siellä näkee.”

”Se on luonnon luoma monumentti”, sanoi Wainwright maassa lojuvien kivisten pilarien ja pylväiden rykelmästä. ”Stonehengen paasia ei tarvinnut louhia; ne voitiin yksinkertaisesti kantaa täältä sinne.” Suurimmillaan 1,8 metriä korkeat ja neljä tonnia painavat noin 80 alkuperäistä sinikiveä – niiden tarkka lukumäärä ei ole tiedossa – ovat valtaosin maitomaisen maasälvän täplittämää diabaasia. Vastalohkottuina ja sateen kastelemina kivet todella kimmeltävät sinisinä. Ne eivät kuitenkaan ole ainoita vaikuttavia kiviä Britteinsaarilla. ”Miksi he kuljettivat juuri näitä kiviä 400 kilometriä Stonehengen rakentamiseksi? Ja miksi nämä kivet pitivät pintansa läpi koko paikan rakenteellisen historian?” kysyi Wainwright.

Toistaiseksi näihin kysymyksiin ei ole löydetty vastauksia Preselivuorilta, mutta joitakin vihjeitä kylläkin. Wainwright ja Darvill löysivät kenttätutkimuksissaan muutamia kalliotaideteoksia, joissa näkyi neoliittiselle kaudelle tyypillisiä sisäkkäisiä ympyröitä. Ne kyettiin ajoittamaan vain hyvin summittaisesti vuosille 3800–2000 eaa. ”Emme saaneet irti mitään, mikä olisi voitu ajoittaa vedenpitävästi”, Darvill murehtii. Sen verran kuitenkin tiedetään, että ihmiset rakensivat kenties jo vuoden 4000 eaa. tienoilla monumenttejaan tälle tunnelmalliselle alueelle, missä kalliohuiput näyttävät puhkovan taivasta. He myös kunnioittivat paikkaa tekemällä sinne kuvioita, joita on tavattu muissa ”erityisissä” paikoissa. ”Nuoremman kivikauden ihmiset menivät Preselikukkuloille ja osoittivat niille kunnioitustaan”, kiteytti muuan arkeologi.

Kukaan ei tiedä, oliko kivien siirto Salisburyn tasangolle yksi suuri urakka vai kenties useampien sukupolvien jatkuva ponnistus. Kivien kuljetustavastakin on väitelty kiivaasti vuosien varrella. ”Se on käytännön kysymys, ja minä en ole mikään insinööri”, tokaisi Wain wright selvästikin harkituin sanankääntein. Vaikka jäätiköiden liikkeet ovatkin saattaneet irrottaa kivet kallioista, nykyaikaiset tutkimukset ovat kumonneet vanhan teorian, jonka mukaan jäätiköt olisivat myös kuljettaneet kivet Salisburyn tasangolle. Ihmisten on siis tavalla tai toisella täytynyt siirtää niitä. Lyhin mahdollinen reitti – jokea pitkin ja Walesin rannikkoa myötäillen Severnin jokisuun ylitse ja sieltä Avonjoen yläjuoksun tienoille – on noin 400 kilometriä pitkä.

On mahdotonta arvioida, kuinka merkittävästä asiasta tuollaisessa kuljetuksessa olisi aikoinaan ollut kyse. Kuten Darvill huomauttaa, Manner-Euroopassa siirreltiin suurempiakin kiviä paikasta toiseen. ”Yhä enemmän ollaan kallistumassa sille kannalle, että kyse ei ollut ’mahdottomasta suorituksesta’,” Darvill sanoi. ”Mitäs Bretagnen Grand Menhir painaa? Kolmesataaneljäkymmentä tonnia, jotakin sinne päin, ja sitä siirrettiin ainakin muutamia maileja.” Liikuteltiinpa kiviä sitten miesten tai härkien vetäminä, kelkoilla, valtavilla puurullilla tai jollakin aivan muulla keinolla, kuljetus kuitenkin mitä ilmeisemmin onnistui neoliittikauden ihmisiltä.

Arkeologit voivat vain arvailla sinikivien merkitystä. Carn Menyn saattoi olla maamerkki, jolla oli jokin merkitys keskeisen kauppa- tai kulkureitin varrella. Jotkut arvelevat, että eri sinikivityyppien – diabaasien, ryoliittien ja tuffien – järjestys Stonehengessä heijastelee kivien luontaista esiintymisjärjestystä Carn Menynissä. Tai ehkä villakoiran ydin piileekin kivien kuljettamisessa tai niiden eksoottisuudessa – niillä olisi osoitettu kyvykkyyttä ja voimaa.

Darvill ja Wainwright uskovat ratkaisun piilevän vanhassa perinteessä. 1100-luvulla elänyt kirjailija Monmouthin Geoffrey kertoi polveilevalla tyylillä Britannian kuninkaiden historiasta. Hänen mukaansa Stonehengen kivet kannettiin ihmisvoimin – ei enempää eikä vähempää kuin itsensä taikuri Merlinin käskystä – Irlannista Salisburyn tasangolle, minne ne laskettiin parantamispaikan rakenteiksi. Tässä kertomuksessa saattaa olla murusia sitkeästi eläneistä kansantarinoista, jotka ovat vääristyneet aikojen – tässä tapauksessa 3600 vuoden – kuluessa; olihan Stonehengen kivet kuitenkin tuotu jostakin kaukaa lännestä joillakin hyvinkin taianomaisilta vaikuttaneilla keinoilla.

Tarinaa täydentää vanha, edelleen paikallisväestön keskuudessa elävä uskomus Preselivuorilla pulppuavien lähteiden parantavasta voimasta. Nämä vanhat tarinat antavat Stonehengestä kuvan jonkinlaisena esihistoriallisena Lourdesina. ”Onhan se ihan uskottava ajatus”, sanoi yksi asiantuntija. Ilman uusia todisteita on kuitenkin palattava vankkoihin tosiseikkoihin: Preselivuorilta löydettiin jotain ainutlaatuista, joka päätettiin siirtää Etelä-Englantiin.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...