James Cameron tutkii Titanicin hylkyä

Elokuvaohjaaja James Cameron on oleskellut Titanicilla kauemmin kuin kapteeni Edward John Smith aikoinaan. Cameron kertoo tässä yhdestä sukelluksestaan hylylle.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012 teksti James Cameron

?Oli kulunut viisi tuntia siitä, kun urhea sukellusrobottini Gilligan lähti tallistaan sukellusvene Mir 1:n edestä ja katosi luolamaiseen hylkyyn. Sukellusveneemme oli pysäköitynä maailman kuuluisimman hylyn yläkannelle. Sitä ympäröi ikuinen pimeys, joka johtui yllämme olevasta lähes neljän kilometrin paksuisesta vesikerroksesta.

Minä kääntelin Mirin suojissa ohjainta ja taiteilin sukellusrobotin ohjausmoottoreiden avulla laivan petollisiin sisuksiin. Robotti oli päässyt F-kannelle kelaten ulos ohutta valokuitukaapelia kuin Theseus mennessään labyrinttiin, josta hän osaisi ulos vain Ariadnen langan avulla.

Vaikka pieni alus oli nyt seitsemän kantta minua syvemmällä, tunsin olevani aluksen sisällä tuijottamassa sen käytäviä sukellusrobotin kamerat silminäni. Robottiin kohdistuvat vaarat uhkasivat myös minua, ja pulssini kiihtyi jokaisen uuden vaaratilanteen myötä.

Kulman taakse kulkiessani vältin niukasti saamasta niskaani putoavan ”ruostepuikon”, yhden laivan terästä nakertavien bakteerien tuottamista tippukivimäisistä muodostelmista.

Kun kuljin yhdestä oviaukosta, valoissani väikkyi sinisten ja vihreiden kaakeliseinien heijastuksia. Hämmästyttävän hyvin säilyneitä tiikkipuisia lepotuoleja lojui nurinpäin lattialla, ja niiden päällä komeili arabialaistyylinen, lehtikullattu kupoli.

”Kerro, että olemme turkkilaisessa kylpylässä”, sanoin vieressäni istuvalle meriarkeologi Mike Arbuthnotille. Hän napsautti mikrofonin päälle ja välitti viestin pintaan.

Robotit saivat kuvia, joita ei ehditty ottaa ennen uppoamista

Olimme aloittaneet laivan arkeologisen sisätutkimuksen vuonna 1995, kun olin saamassa valmiiksi hylkykuvauksia Titanic-elokuvaa varten. Tuolloin meillä oli käytössämme kömpelö sukellusrobotti nimeltä Snoop Dog, joka ei ollut paljon elokuvarekvisiittaa kummempi, mutta lensimme sillä silti alas laivan pääportaikkoa aina D-kannelle asti.

Sen valot paljastivat, että suuri osa hylyn koristeellisesta puupaneloinnista oli vahingoittumatonta. Snoop pääsi liekansa päähän eikä enää edemmäs, mutta en voinut lakata pohtimasta, mitä juuri sen valojen ulottumattomissa mahtoi piillä.

Elokuvan julkaisemisen jälkeen tilasin kaksi täysin uudenlaista sukellusrobottia, joiden avulla pystyisimme tutkimaan laivan sisuksia toden teolla. Vuosina 2001 ja 2005 sukelsin Titanicin hylylle useita kertoja ja lentelin roboteillamme sen sisällä tutkien laajalti hylyn sisäosia. Lopulta saimme kuvattua ja dokumentoitua 65 prosenttia Titanicin jäljellä olevista sisätiloista.

Uskomaton löytö seurasi toistaan huumaavaa tahtia. Huomasimme ensimmäisen luokan ruokailusalongin ja vastaanottotilojen korkeiden lyijylasi-ikkunoiden säilyneen ehjinä. Seinien ja pylväiden käsin kaiverretut mahonkipaneelit olivat yhä tallella, ja osassa näkyi vielä alkuperäistä valkoista maaliakin.

Siellä oli kristallikruunuja ja ensimmäisen luokan hyteissä virheettöminä säilyneitä messinkivuoteita. Filigraanirautaritilät peittivät tyhjinä ammottavia hissikuiluja. Kun näin ensi kertaa hissin ehjän, messinkisen kutsunapin, minusta tuntui kuin olisin voinut kurkottaa koskemaan sitä ja aavehissi olisi voinut tullakin.

Titanic upposi neitsytmatkallaan ennen kuin sen sisätiloja ehdittiin valokuvata, joten suurin osa elokuvalavasteiden pohjana käytetyistä arkistokuvista oli peräisin sen sisaraluksesta, Olympicista. Näimme siis ensimmäistä kertaa sen, kuinka itse Titanic oli rakennettu, ja sen yksityiskohdat on nyt rekonstruoitu suurella vaivalla sukellusrobotin ottamasta videokuvasta. Nyt tiedän, missä kohdin elokuva on todenmukainen ja missä ei.

Aivan kuin koskettaisi historiaa

Kaikkein vaikuttavimpia löytöjä ovat ne jäännökset, jotka muistuttavat niitä käyttäneistä ihmisistä. Henry Harperin knalli on edelleen hänen D-kannen hyttinsä komeron jäännöksissä. Edith Russellin A-kannen hytissä pesualtaan peili heijastaa takaisin sukellusrobotin led-valoja eikä Edithin kauhistuneita kasvoja siltä hetkeltä, jona hän palasi hyttiin hakemaan onnea tuovan possulelunsa mukaan pelastusveneeseen.

Toisessa hytissä seisovat edelleen lasikannu ja juomalasi, hämmästyttävästi pesualtaan reunalla. Jos lasi olisi ollut tyhjä, se olisi kellunut pois pidikkeestään huoneen täyttyessä vedellä ja kadonnut. Joku kuitenkin otti hörpyn vettä ja jätti puolitäyden lasin siihen, missä se on edelleen.

Äänieristetyn radiohuoneen laitteiston keinukytkimet ovat yhä niissä asennoissa, joihin nuoret sähköttäjät Harold Bride ja Jonathan Phillips ne jättivät. Niistä ilmenee, että miehet katkaisivat virran jättäessään asemansa, kun vesi tulvi kannelle tilan ulkopuolella. Kuvasimme myös muuntajan, jonka he olivat panneet kuntoon uppoamista edeltäneenä yönä.

Nuoret radionerot olivat korjanneet laitteen ohjeiden vastaisesti ja saaneet sen toimimaan täydellä teholla. Näin he saattoivat pelastaa 712 ihmishenkeä, sillä ilman tuota virtaa heidän historiallinen SOS-hätäviestinsä ei ehkä olisi kantanut hätiin tulleelle Carpathialle asti. Näiden kahden kuvan ottaminen oli kuin kosketus suoraan historiaan.

Yliluonnollinen mutta lohdullinen ja kotoisa paikka

Vuonna 2001 olin halunnut päästä C-kannelle Ida ja Isidor Strausin hyttiin. Vanhasta pariskunnasta oli tullut kuuluisa, koska he valitsivat mieluummin kuoleman yhdessä kuin eroamisen, kun evakuoitaviksi huolittiin ”vain naisia ja lapsia”. Heidän sviittinsä oli laivan komeimmin koristeltu, ja käytimme sitä pohjana Rosen sviitille, jossa Jack Dawson piirtää sepitteellisessä elokuvassani sankarittaren muotokuvan.

Pystyin ajamaan Jake-robottimme aina purserin huoneelle saakka ja löysin siinä sivussa purserin kassakaapin, mutta sen vieressä olleeseen Strausin sviittiin en päässyt. Vuonna 2005 olin päättänyt keksiä keinon, ja operoin hieman pienemmän Gilliganin läpi ahtaan kohdan ja tulin avoimeen tilaan. Robotin valoissa kimalsi kultaa. Huoneen mahonkipaneloitu takka oli yhä kunnossa, ja sen päällä oli vieläpä kullattu kello juuri sellaisena kuin arkistokuvassa ja juuri sellaisena kuin olimme sen elokuvassakin esittäneet. Se oli surrealistinen hetki, jona kuvitelma ja todellisuus yhtyivät hornan syvyyksissä.

?Olen tehnyt hylylle kaikkiaan 33 sukellusta, joiden keskimääräinen kesto on ollut 14 tuntia, joten olen viettänyt laivalla enemmän aikaa kuin itse kapteeni Smith. Kaikesta tuosta ovat jääneet vahvimpina muistoina mieleen robottiavatarin välityksellä tapahtuneet ruumiistairtautumiset ja aavekävelyt Titanicin käytävillä.

Laivan goottilaiset rauniot ovat nyt tämän- ja tuonpuoleisen maailman välisessä epätodellisessa tilassa. Ruostepuikot ovat muuttaneet edvardiaanisen aikakauden eleganssin unenomaiseksi luolaksi, yliluonnolliseksi alamaailmaksi, jossa pätee vain unien logiikka. Paikan vieraudesta huolimatta tunsin siellä kutkuttavia déjà vu -kokemuksia.

Kun olin kävellyt viikkojen ajan todenmukaisesti rakennetuissa elokuvalavasteissa, tiesin jo hylyn kulman taakse kääntyessäni, mitä sukellusrobotin videokamera paljastaisi. Se oli eriskummallinen mutta samalla ihmeen lohdullinen tunne – ikään kuin olisin ollut jotenkin kotonani.

Ehkä sinua kiinnostaa...

Ehkä tämä kiinnostaa sinua ...